Kalevin matkakuvat meiltä ja muualta

Kalevin matkavideot Thaimaasta



LENINGRADIN MATKAT 1972 ja 1976

Kuvat ja kertomukset







Sähköposti:

amiraali@kaleviojanen.fi Paina tästä



kalevi.ojanen@hotmail.fi Paina tästä

Puh. 358503429851

Keskisenkatu 6 A 22 33710 Tampere Suomi Finland









http://www.kaleviojanen.fi

Paina tästä

http://www.kaleviojanen.fi/pilkkikisat

Paina tästä

http://www.kaleviojanen.fi/politpyroo

Paina tästä

http://www.kaleviojanen.fi/matkatjamutkat

Paina tästä
  

http://www.kaleviojanen.fi/tienarinsuku

Paina tästä
  

http://www.kaleviojanen.fi/ojanen-kuruII

Paina tästä
  



Viipuri-Terijoki-Leningrad

Nämä kaksi matkaa kulkevat käsi kädessä. koska kukaan ei voi muistaa kummalta matkalta kuvat ja tarinat ovat.

.

Kalevi hankki henkilöllisyystodistukset Tampereen poliisilaitokselta Neuvostoliiton matkaa varten kesäkuussa 1972 ja 1976. Matkoilla meillä oli yhteisviisumi, joten meidän täytyi olla yhdessä esim. tullissa ja kaupunkien rajoilla olevilla tarkistuspisteillä. Matkalle lähtijöistä ainakin 90% ihannoi tätä Proletaarin diktatuuria, me tietysti mukana. Tullessamme takaisin yöllä Lahteen, joku vertasi Lahden liikennettä Leningradin liikenteeseen. "Kyllä Lahdessa (oli yö) on vähän liikennettä verrattuna Leningradin (kävimme päivisin) liikenteeseen". Lahden asukasluku vuonna 1975 oli 94862 henkeä ja Leningradin vuonna 1975 n. 4 miljoonaa. joten vertaus oli naurettava. Matkanjärjestäjänä toimi Suomi-Neuvostoliitto seuran Tampereen osasto, joka sijaitsi hyvin keskeisellä paikalla Aleksis Kiven Kadun varrella Alarantaan Keskustorilta mentäessä. Se oli hyvin suosittu seura 1970-luvulla, jolloin sotaveteraaneja ei arvostettu juuri lainkaan. Nyt heitä on arvostettu jo pitkään maamme pelastajina. Näitä matkoja esitti meille Matti Tienarin isä Pentti Tienari, joka toimi Suomi-Neuvostoliitto seurassa.

Ennen vuoden 1976 matkaa olin 21.07 Viljakkalassa, josta tulin yksin Parkkuuseen klo 19.00, Seija jäi kotiinsa Vahoon Minnan ja mausussa kasvavan vauvan kanssa (syntyi 16.09).

Parkkuusta lähdettiin Tienarin Matin kanssa vielä illalla Tampereelle, Kalevin kotiin Rantatie 15. yöksi. Sinne tuli myös Leppäsen Matti ja Ojasen Tauno. No pitihän se arvata; illalla vielä lähdettiin kaljalle Pispalan Pulteriin ja tottakai siellä venyi ilta valomerkkiin saakka.

Pispalan Pulteri, ritsat ja haulitorni taustalla.

Tilattiin taksi illalla rantatielle valmiiksi reilusti ennen kolmea yöllä ja pyydettiin antamaan äänimerkki, jos meitä ei näy. Herättiin tai oikeastaan emme nukkuneetkaan kunnolla, kovaan krapulaan eli kanuunaan. Onnikka lähti Vanhan Kirkon edestä klo 03.00 aamuyöllä. Kello 08.00 aamulla olimme Suomen tullissa, josta kohta pääsimme ihannemaahan nauttimaan "vapaudesta".

Ensimmäinen matkamme oli 16-19.7.1972 ja toinen 22-25.7.1976. Henkilöllisyystodistus maksoi 1mk 75p.

 

Historiallinen Sää: ST. Pietari, Venäjä
(Leningrad, Neuvostoliitto)
Sääasema: 260635 (ULLL)
Leveysaste: 59,96
Pituusaste: 30,3
Korkeus: 4
Sää Venäjä. Forecast - tämänhetkinen säätila
Vuosi: 1976
Kuukausi :  
 22 heinäkuu 1976 Arvot N º
Keskimääräinen lämpötila: 22,2 º C 24
Keskimääräinen kastepiste: 15,8 º C 24
Maksimi lämpötila: 28 º C
Minimi lämpötila: 16 º C
Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: - -
Keskimääräinen asema paine: - -
Keskimääräinen kosteus: 67%
Näkyvyys: 10 km 24
Keskimääräinen tuulen nopeus: 13,1 km / h 24
Suurin jatkuva tuulen nopeus: 21,9 km / h
Suurin tuulen puuska: -
Sade määrä: -

Ei

 

23 heinäkuu 1976 Arvot N º

Keskimääräinen lämpötila:
21,4 º C 24 Keskimääräinen kastepiste: 17,7 º C 24 Maksimi lämpötila: 25 º C Minimi lämpötila: 18 º C Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: - - Keskimääräinen asema paine: - - Keskimääräinen kosteus: 79%  näkyvyys: 6,8 km 24 Keskimääräinen tuulen nopeus: 7 km / h 24 Suurin jatkuva tuulen nopeus: 25,9 km / h Suurin tuulen puuska: - Sade määrä: - Poikkeamat: Ei

24 heinäkuu 1976 Arvot N º

 Keskimääräinen lämpötila: 20,7 º C 24 Keskimääräinen kastepiste: 17,9 º C 24 Maksimi lämpötila: 29 º C Minimi lämpötila: 17 º C Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: - - Keskimääräinen asema paine: - - Keskimääräinen kosteus: 84%  näkyvyys: 5 km 24 Keskimääräinen tuulen nopeus: 3 km / h 24 Suurin jatkuva tuulen nopeus: 10,7 km / h Suurin tuulen puuska: - Sade määrä: - Poikkeamat: Satoi tai tihkusadetta

25 heinäkuu 1976 Arvot N º

Keskimääräinen lämpötila:
21 º C 24 Keskimääräinen kastepiste: 16,2 º C 24 Maksimi lämpötila: 26 º C Minimi lämpötila: 16 º C Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: - - Keskimääräinen asema paine: - - Keskimääräinen kosteus: 74%  näkyvyys: 5,6 km 24 Keskimääräinen tuulen nopeus: 5,2 km / h 24 Suurin jatkuva tuulen nopeus: 14,8 km / h Suurin tuulen puuska: - Sade määrä:
-

Historiallinen Sää: Tampere / Härmälän, Suomi

Sääasema: 29430 (EFTA)
Leveysaste: 61,45
Pituusaste: 23,75
Korkeus: 92
Sää Suomessa. ennuste - tämänhetkinen säätila
Valitse vuosi: 1976
Kuukausi:
 22 heinäkuu 1976 Arvot N º
Keskimääräinen lämpötila: 14.4 º C 8
Keskimääräinen kastepiste: 13,2 º C 7
Maksimi lämpötila: 16 º C
Minimi lämpötila: 11 º C
Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: 1013.2 mb 8
Keskimääräinen asema paine: - -
Keskimääräinen kosteus: 92%
Näkyvyys: 10,3 km 8
Keskimääräinen tuulen nopeus: 5,4 km / h 7
Suurin jatkuva tuulen nopeus: 9,4 km / h
Suurin tuulen puuska: -
Sade määrä: 17,02 mm
Poikkeamat: Satoi tai tihkusadetta

 

23 heinäkuu 1976 Arvot N º

 Keskimääräinen lämpötila: 17,6 º C 7 Keskimääräinen kastepiste: 12,2 º C 7 Maksimi lämpötila: 21 º C Minimi lämpötila: 15 º C Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: 1016.1 mb 7 Keskimääräinen asema paine: - - Keskimääräinen kosteus: 71%  näkyvyys: 35,7 km 7 Keskimääräinen tuulen nopeus: 8 km / h 7 Suurin jatkuva tuulen nopeus: 11,1 km / h Suurin tuulen puuska: - Sade määrä: - Poikkeamat: Ei

24 heinäkuu 1976 Arvot N º

Keskimääräinen lämpötila: 18,3 º C 8 Keskimääräinen kastepiste: 13,2 º C 8 Maksimi lämpötila: 22 º C Minimi lämpötila: 14 º C Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: 1017.7 mb 8 Keskimääräinen asema paine: - - Keskimääräinen kosteus: 72% näkyvyys: 36,9 km 8 Keskimääräinen tuulen nopeus: 4,8 km / h 8 Suurin jatkuva tuulen nopeus: 11,1 km / h Suurin tuulen puuska: - Sade määrä: - Poikkeamat: Ei

25 heinäkuu 1976 Arvot N º

Keskimääräinen lämpötila: 19,1 º C 8 Keskimääräinen kastepiste: 13,9 º C 8 Maksimi lämpötila: 25 º C Minimi lämpötila: 10 º C Keskimääräinen paineen merenpinnan tasolla: 1015.7 mb 8 Keskimääräinen asema paine: - - Keskimääräinen kosteus: 72%  näkyvyys: 20,4 km 8 Keskimääräinen tuulen nopeus: 6,7 km / h 8 Suurin jatkuva tuulen nopeus: 13 km / h Suurin tuulen puuska: - Sade määrä: Ei  Poikkeamat: Satoi tai tihkusadetta
Ukkonen

 Molemmilla matkoilla oli Olympialaiset menossa ja molemmista tuli hienoja suomalaisia kilpailutuloksia. Ensimmäiseksi tulee mieleen Lasse Viren ja Pertti Karppinen.

  • Vuoden 1972 kesäolympialaisissa voitti 5 000 ja 10 000 metrin juoksun.
  • Vuoden 1976 kesäolympialaisissa voitti 5 000 ja 10 000 metrin juoksun ja oli viides maratonilla.
  • Kolme olympiakultaa: Montréal 1976, Moskova 1980 ja Los Angeles 1984 (yksikkö)

     

     

    Suomi–Neuvostoliitto-Seura

    Suomi–Neuvostoliitto-Seura (SNS) oli suomalainen ystävyysseura, joka perustettiin 15. lokakuuta 1944 sen jälkeen, kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa. Järjestön tehtävänä oli vaalia Suomen ja Neuvostoliiton välisiä ystävällisiä suhteita ja sille muodostui vahva valtiollinen ja puoluepoliittinen luonne. 1970-luvulla seuraan kuului yli 100 000 jäsentä[1]. Neuvostoliiton purkauduttua yhdistyksen nimi muutettiin Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuraksi ja lopulta Suomi–Venäjä-Seuraksi.

    SNS:n edeltäjä oli talvisodan jälkeen toukokuussa 1940 perustettu ja pian kielletty Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (eli niin sanottu SNS I). Välirauhan aikana seura koettiin turvallisuusriskiksi, kun Suomi alkoi liittouduttuaan käytännössä Natsi-Saksan kanssa valmistautua jatkosotaan. Suomi–Neuvostoliitto-Seurasta tuli Suomen Moskovan välirauhan jälkeisen uuden ulkopolitiikan vertauskuva Neuvostoliittoon päin. Vastaavanlainen Suur-Saksan valtakunnasta tapahtunut irtautuminen länteen päin oli Suomi–Amerikka-seuran perustaminen jatkosodan vielä kestäessä.

    Järjestö julkaisi äänenkannattajaansa SNS-lehteä vuosina 1944–1960. Vuosina 1968–1992 ilmestynyttä Maailma ja Me -lehteä SNS julkaisi yhdessä uutistoimisto APN:n kanssa. Myös jäsenlehti Seuratieto aloitti 1968.

    Suomi–Neuvostoliitto-Seura järjesti opiskelijoille stipendejä Neuvostoliitossa suoritettavia korkeakoulu- ja yliopisto-opintoja varten. Niitä järjestettiin mm. Kiovan valtionyliopistoon.

    Sisällysluettelo

    Organisaatio

    Runsaan paikallisyhdistysmäärän vuoksi seuralla oli myös alueorganisaatio. Seura nautti tuntuvia valtionapuja ja sen piiritaso ja valtakunnantaso oli poliittisesti puolueiden jakama siksi, että se oli Suomen ulkopolitiikan tunnusmerkki kansalaisjärjestötoiminnassa. Seurassa poliittinen vasemmisto oli aktiivinen, mutta myös maltilliset porvarit olivat edustettuina. Suomen valtio avusti seuraa aluksi tilapäisesti ja myöhemmin vakinaisemmin kulttuurirahoituskomitean kautta. Jäsenmaksut olivat keskeinen tulonlähde.

    Puheenjohtajat

    [muokkaa] Pääsihteerit

    Ystävyyskaupungit ja uudet ystävyysseurat

    Monissa Suomen merkittävistä kaupungeista toimi verrattain vahva Suomi–Neuvostoliitto-Seuran paikallisosasto. Näillä kaupungeilla oli ystävyyskaupunkisuhteet kaupunkeihin, jotka eivät sijainneet Venäjän federaatiossa, vaan sen ulkopuolisessa Neuvostoliitossa. Kun Neuvostoliitto purkautui 1991, lähinnä kaupunginjohtojen aloitteellisuudesta perustettiin Ukrainaa varten ystävyyskaupunkisuhteiden jatkamiseksi hallinnon rinnalla myös kansalaisyhteiskunnan puolella vastaavat Ukraina-seurat. Tampereelle perustettiin Tampereen Ukraina-seura ja Lahteen Lahden Ukraina-seura. Tampereen kaupungilla on ystävyyssuhteet Kiovan kanssa ja Lahdella Zaporižžjan kanssa. Turussa tai Helsingissä tällaista tarvetta ei muodostunut, koska niiden ystävyyskaupungit Pietari ja Moskova sijaitsevat Venäjän federaatiossa, minkä vuoksi kansalaisten ystävyyskaupunkitoiminta kyettiin hoitamaan Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysseuran, nykyisen Suomi–Venäjä-Seuran kautta.

    Neuvostoliitto-lehteä tuli Parkkuuseen ainakin Osmolle ja Pentille. Muistan lehden vain siitä, että sen paperi oli kuin tapettia ja haisi tosi pahalle.

    Ollaan tauolla. Kolme onnikkaa vierekkäin, ollaankohan kaikki samalla vodkaturistimatkalla. Matkan suoritti Keuruulta kotoisin oleva liikennöitsijä Mäkelä. Pojat Tauno, Matti L ja Matti T. Heidän välissään on Lahdesta tullut herrasmies, joka Viipurin jälkeen vodkaa saatuaan muuttui totaalisesti toiseksi henkilöksi. Hän kertoi teurastajana ollessaan Parikkalassa teurastaneensa yli 5 tonnin painoisen sonnin. Ja me kuunneltiin myötämielisesti.

    Hän oli muuten syntynyt Suomen Viipurissa, joten hänellä riitti antipatioita ryssiä kohtaan konkreettisesti. Hänhän oli menettänyt kotinsa Isä Aurinkoiselle eli Stalinille.

    Varsinainen riesa Lahdesta tulleesta miehestä sitten tulikin. Ensimmäisenä yönä Terijoen telttakylässä hän hukkasi vaatteensa ja rahansa. Porukka antoi hänelle vaatteita ja rahaa. Koko aika täyskänni päällä. Eräänä päivänä onnikka pysäköitiin Talvipalatsin lähelle, missä me ei kuitenkaan käyty ollenkaan. Meidän piti lähteä jatkamaan matkaa, kun huomattiin Parikkalan sonnin teurastajan olevan taas kateissa. Häntä etsittiin pitkän aikaa ja viimein hänet löydettiin erään pensaan juurelta sammuneena. Takaisin Suomeen tullessa hän otti ampuma-asennon ja alkoi papattamaan kuvitellulla konekiväärillä tullimiehiä. Lisäksi häneltä ei meinannut löytyä tullikaavaketta, kunnes kauan haettuamme se olikin nyrkkiin puristettuna.

    Suomeen ei saanut tuoda ruplia ollenkaan, vaikka sinne mennessä oli jokin markkamäärä n.50mk vaihdettava rupliin ja niin pirun kovaan keinotekoiseen kurssiin. Olisiko ollut 10mk = 1rupla. Tullessamme Suomeen piilotimme ruplat rajan lähellä oleviin WC-tiloihin. Toiletti haisi tosi imelän äitelältä kuselta, mutta siihen oli jo tottunut matkan aikana.

     

     Keltapaitainen, koppalakkinen onnikkakuski kertoi illalla vodkaa saatuaan olleensa nuorena kova pikajuoksija ja otti hän malliksi muutaman lähtökiihdytyksenkin.

     

    Tulliselvityskaavake Venäjälle.

    Viisumihakemus Venäjälle.

    Rajavyöhyke alkaa, joka on tosi leveä kielletty alue. Puhuttiin muiden kuullen jääväämme töihin Neuvostoliittoon. Varsinainen raja oli paljaaksi hakattu varsin leveä kohta rajavyöhykkeen keskellä. Vartiotornit oli rakennettu siten, että jokaisesta tornista näki edellisen ja seuraavan tornin ja väliin jäävän maakaistaleen. Pelkäsivät tietysti suomalaisten rynnivän joukolla Suureen Sosialistiseen Neuvostoliittoon. Kaikki ulos autosta tarkkaan tarkistukseen. Samoin auto tarkastettiin. Rajalla kului yleensä aikaa, mutta sitä ryssillä oli. Kalevi vei Suomesta kaatopaikalta löytämiään kortonkeja muovikassillisen (jonkun seksiliikkeen jäämistö) ja tullitarkastajaksi tuli 100-kiloinen tuima nainen. Hetken kortsuja katsellen ilmeenkään värähtämättä heitti muovipussin kortsuineen pitkän tiskin toiseen päähän ja pulputti jotain. Näin kortongit vietiin lahjaksi Neuvostoliiton Leningradin nuorille vapaa-aikaa virkistämään. Omat tuotteet sillä saralla muistuttivat enemmänkin kinnasta kuin kortsua.

    Tullin läpi päästyämme ja onnikkaan istuessamme, siihen astui myös tullimies ja oli mukanamme koko rajavyöhykkeen pitkän matkan takaisin tullessa. Hän seisoi ihan kuljettajan vieressä tuimana kuten aina.

    Viipurin ruuhkaista pääkatua - 2 maatuskaa, kaksi Katzia ja Hyppy- Heikki. Takana olevassa rakennuksessa oli Berioska- kauppa , josta sai ostaa länsivaluutalla. Kalevi osti heti kolme pulloa vodkaa. Paikalliset yrittivätkin vaihtaa ruplia markkoihin päästäkseen berioskaan ostamaan tavaraa, kun sitä muissa kaupoissa ei ollut kuin kuivattua pahalta haisevaa kalaa. Limppuja riitti ja mekin toimme Suomeen asti sieltä polakkaa ja leipää. Ei uskoisi, no tuotiin me vodkaakin.

    Kuvaajan takana oli Viipurin rautatieasema, joka oli siisti siihen asti kunnes meni WC:hen. Maatuska antoi ovella kaksi paperiarkkia ja niillä piti pärjätä toiletissa. Hätä katosi, kun näki täynnä itteänsä olevat pytyt ja lattiat. Törkeätä.

    Meillä oli aikaa Viipurissa kohtuullisesti ja me mentiin aseman lähellä olevaan puistoon. Siellä oli "tanjoja" istuskelemassa penkillä ja maistelemassa viiniä. Me mentiin heti juttusille ja ihme kyllä, he puhuivat englantia. Aika kului siivillä ja emme huomanneet lähteä ajoissa onnikkaan. Kauko hermoili, koska meillä ei ollut mitään kiirettä, vaikka hän oli oikeassa. Huomattuamme virheemme kiirehdimme autolle, missä murhaavat katseet seurasivat meitä autoon mennessämme. Meidän syymme. "Tanjat ja veeruskat" jäivät puistoon ja me lähdimme haikeina kohti uusia seikkailuja kohti Leningradia. Huokaus.

    Matit istuvat takapenkillä, kun me olemme ylittämässä leveää jokea siellä jossain. Rautatiesilta taustalla. Neva-joki ei varmaankaan ole kyseessä poikien kunnosta päätellen.  Repinon leirintäalue lähestyy.

    Matkalla poikkesimme tauolle ja heti metsästä ryntäsi ladallinen, mossellinen ja volgallinen porukkaa ostamaan ruplilla sukkahousua, paitaa, puseroa, tossuja ym. Kyllä tietävät paikalliset trokarit, missä pysähdytään vai onko heitä siellä lyhyin välein rajalta Viipuriin ja Terijoelle asti. Tiedä häntä!

    Trokarit yrittivät tulla onnikkaan mukaan ja me neljä yritettiin saada heidät mukaamme, mutta onnikkakuskin kielto oli ehdoton.

    Pietari (kaupunki)

    Pietari
    (Санкт-Петербург, Sankt-Peterburg)
    Virallinen lippu
    Lippu
    Vaakuna
    Vaakuna
    Lempinimi: Piter
    Koordinaatit: 59°56′N, 30°20′E
    Valtio Venäjän lippu Venäjän federaatio
    Perustettu 1703
     – kuvernööri Valentina Matvijenko
    Pinta-ala
     – Kaupunki 606 km²
    Korkeus 3 m
    Väkiluku  (2002 väestölaskenta)
     – Kaupunki 4 661 219
     – Tiheys 7 692 as./km²
    Aikavyöhyke UTC+3
    Postinumero 190000–199406
    Suuntanumero(t) +7 812
    Verkkosivusto: http://gov.spb.ru/

    Pietari (ven. Санкт-Петербург, Sankt-Peterburg, kutsumanimeltään Piter Питер vuosina 1914–1924 Petrograd, 1924–1991 Leningrad) on noin 4,7 miljoonan asukkaan suurkaupunki. Se on Venäjän toiseksi suurin ja Euroopan neljänneksi suurin kaupunki ja tärkein Venäjän Itämeren satamakaupunki. Pietari on myös maailman pohjoisin yli miljoonan asukkaan kaupunki. Se sijaitsee Suomenlahden pohjukassa Nevan suistossa, osittain Karjalankannaksen kaakkoisosassa ja suiston saarissa. Pietari on Venäjän suurimpia kulttuurin ja koulutuksen keskuksia. Pietarin historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohteiden luettelossa.

    Pietari on Venäjän federaatiosubjektina liittokaupunki ja sitä ympäröi erillinen federaatiosubjekti Leningradin alue. Vastaavanlainen hallintoratkaisu Venäjällä on myös Moskovassa ja sitä ympäröivällä Moskovan alueella. Muut Venäjän suurkaupungit kuin Pietari ja Moskova eivät ole liittovaltiosubjekteja.

    Sisällysluettelo

    Maantiede

    Satelliittikuva Pietarin alueesta

    Pietari on rakennettu Laatokasta Suomenlahteen laskevan Nevan suistoalueelle. Kaupungin alueella on 42 saarta, joita yhdistää yli 340 siltaa. Pietaria ympäröivät alueet ovat varsin tasaisia, ja koko kaupungin historiallinen keskusta on alle 4 m:n korkeudella merenpinnasta, osat siitä ovat jopa merenpinnan alapuolella. Maaperä Nevan suistossa on vastoin yleistä käsitystä rakennuskelpoisuudeltaan erinomaista hiekkamaata, jota on kerrostunut suistoon valtavia määriä joen syntyessä 3300 vuotta sitten ja kolmentuhannen vuoden aikana sen jälkeen.

    Ilmasto

    Pietarin ilmasto on Eurooppaan nähden mantereinen, mutta Venäjän mantereeseen verrattuna merinen. Ilmasto on lauhempi kuin muualla Venäjällä ja Amerikan mantereella samoilla leveysasteilla. Kylmimmän kuukauden, tammikuun, keskilämpötila on −8 °C ja lämpimimmän, heinäkuun, keskilämpötila on noin 18 °C. Sateita saadaan kohtuullisesti läpi vuoden, kuivinta on keväällä ja sateisinta loppukesällä ja syksyllä. Vuoden sademäärä on noin 600 mm.

    Sää Pietari
    Kuu Tammi Helmi Maalis Huhti Touko Kesä Heinä Elo Syys Loka Marras Joulu
    Korkein °F 47 50 59 78 88 94 96 99 87 70 54 52
    Keskimääräinen korkea °F 26 26 35 47 60 68 72 68 58 47 35 29
    Keskimääräinen matala °F 16 16 24 34 44 53 58 55 47 38 28 20
    Matalin °F -33 -31 -22 -7 20 32 41 34 26 9 -8 -30
    Sademäärä (tuumaa) 1.6 1.2 1.4 1.3 1.5 2.5 3.1 3 2.6 2.6 2.2 1.9
    Korkein °C 8.6 10.2 14.9 25.3 30.9 34.6 35.3 37.1 30.4 21.0 12.3 10.9
    Keskimääräinen korkea °C -3.6 -3.3 1.8 8.5 15.6 20.2 22.2 20.2 14.4 8.1 1.8 -1.7
    Keskimääräinen matala °C -8.8 -8.8 -4.2 1.0 6.6 11.8 14.4 13.0 8.1 3.4 -2.1 -6.4
    Matalin °C -35.9 -35.2 -29.9 -21.8 -6.6 0.1 4.9 1.3 -3.1 -12.9 -22.2 -34.4
    Sademäärä mm 40 31 35 33 38 64 78 77 67 65 56 49
    Lähde: HKO (sunshine hours) 5. toukokuuta 2011

    Kaupunkirakenne

    Muiden neuvostokaupunkien tapaan Pietarin rakennusten korkeus keskustasta ulospäin mentäessä on lähes päinvastainen kuin länsimaisissa kaupungeissa, koska suunnitelmatalouden aikana maan hinta ei ohjannut rakennusprojekteja. Pietarin ydinkeskustan rakennuskanta on varsin matalaa ja keskustasta etäännyttäessä rakennusten korkeus kasvaa. Lähempänä keskustaa sijaitsee 1950-luvulla rakennettuja viisikerroksisista taloista muodostuneita lähiöitä, kun taas kauempana on 1970- ja 1980-lukujen 10–20-kerroksisia kerrostaloja.

    Pietarissa on panostettu varsin paljon kaupungin historiallisen monumentaalikeskustan säilyttämiseen ja kunnostamiseen. Viime vuosien aikana on ryhdytty myös uudelleenrakentamaan ja kunnostamaan kaupungin kerrostalolähiöitä. Kerrostalolähiöt koostuvat pääasiassa vuosina 1958–70 rakennetuista viisikerroksisista hruštšovkoista, joiden elinkaareksi suunniteltiin rakennushetkellä noin 30 vuotta. Näillä kerrostaloalueilla asuu noin 600 000 pietarilaista, eli 11 % kaupungin väestöstä. Vasta muutama kaupungin sadasta kvartaalista eli suurkorttelista on kunnostettu ja toiminta on tarpeen huomioon ottaen ollut liian pienimuotoista. Keskimääräinen asumisväljyys kaupungissa on noin 15 neliötä henkeä kohden, mikä on esimerkiksi noin puolet Helsingin asumisväljyydestä.

    Ympäristö

    Pietarin sijainti Suomenlahden pohjukassa ja piirijako

    Kaupungin leveät kadut ja meren läheisyydestä johtuva tuulisuus takaavat kaupungin ilman kohtalaisen laadun, vaikka liikenne ja kaupungin teollisuus ovatkin merkittäviä ilmansaastuttajia.

    Neva on suuri joki, jonka keskimääräinen virtaus on 2 500 m³ sekunnissa ja jonka valuma-alue on kooltaan 300 000 km². Pietarin jätevesien vaikutus kaupungin lähivesiin ja koko Suomenlahden tilaankin on kuitenkin huomattava. Neva laskee järvimäiseen Nevan estuaariin, johon tulee vain harvoin suolaista vettä muualta Itämerestä. Näin alueen vedenlaatu onkin hyvin riippuvainen Laatokan ja Nevan tilasta ja Pietarista alueelle lasketuista jätevesistä. Vaikutusta on entisestään lisännyt tulvapato, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1979 mutta joka on vielä osin keskeneräinen. Tulvapadon tarkoituksena on estää Itämeren veden nouseminen kaupungin alueelle.

    Perustamisensa jälkeen kaupungissa on tulvinut kolmisensataa kertaa. Pahin tulva oli vuonna 1824, jolloin vesi nousi 421 cm normaalin yläpuolelle ja kaupungissa kuoli 200 ihmistä. Kaupungissa julistetaan tulvivan, jos vesi nousee 160 cm normaalin yläpuolelle.

    Monien kansainvälisten projektien avulla Pietarin jätevesikysymykseen on pyritty vaikuttamaan ja tilanne on jo parantunut aikaisemmista vuosista. Kaupungin olemassa olevilla vedenpuhdistamoilla käyttöön otettu tehostettu fosfaatinpoisto parantaa koko itäisen Suomenlahden tilaa. Koska Suomenlahdella plankton ei talvella kuluta jääpeitteen takia mereen päätyneitä ravinteita, Pietarin vaikutus näkyy eniten jäiden lähdön jälkeisessä levien ja planktonin kevätkukinnassa Kaakkois-Suomen rannikolla. Kesällä ravinteiden vaikutus rajoittuu yleensä Nevan estuaariin, jossa havaitaankin voimakasta leväkukintaa koko avovesikauden.

    Historia

    Aleksanteri Nevalainen kukisti ruotsalaiset lähellä Nevan suuta vuonna 1240. Nevan suistossa oli 1300-luvulla ruotsalainen linnoitus Maankruunu (ruots. Landskrona), jonka kuitenkin Novgorod nopeasti hävitti. Stolbovan rauhassa 1617 alue siirtyi Ruotsille, ja Kustaa II Aadolf perusti sen suistoon Nevanlinnan, joka sai kaupunkioikeudet 1642. Kaupungissa oli Kaarle IX:n vuonna 1611 rakennuttama linnoitus Nyenskans. Alkuaankin suomensukuisten heimojen (vatjalaisten ja inkerikkojen) asuttamalle Inkerin alueelle suuntautui voimakas muuttovirta Savon ja Äyräpään kihlakunnista. Toisaalta alkuperäistä ortodoksiväestöä pakeni voittomaalta Venäjän puolelle erityisesti ruptuurisodan (1656–1658) ja ruotsalaisten jyrkän uskontopolitiikan seurauksena. Vuoteen 1675 mennessä Suomenlahden ja Laatokan välinen Karjalankannas sekä sen eteläpuoliset alueet luterilaistuivat ja suomalaistuivat merkittävästi, niin että Nevanlinnan ympäristön maalaisasutus koostui suurimmaksi osaksi inkeriläisistä.

    Pietari Suuren aika

    Pietari Suuri perusti 1700-luvun alussa Pietari-Paavalin linnoituksen ruotsalaisten hyökkäyksiä vastaan venäläisten vallattua Pietarin alueen takaisin Ruosilta.

    Suuren Pohjan sodan alussa venäläiset joukot valloittivat alueen Ruotsilta ja Pietari Suuri perusti vuonna 1703 Pietarin Nevanlinnan paikalle. Kaupungin nimeksi tuli hollanninkielinen Sankt Pieterburg, "Pyhän Pietarin linna" apostoli Pietarin mukaan. Alkujaan kaupunki oli tarkoitettu ainoastaan linnoitukseksi ruotsalaisten uusia hyökkäyksiä vastaan ja sen ensimmäinen rakennus olikin Pietari-Paavalin linnoitus.

    Kaupungin rakennustöihin tuotiin joukoittain ruotsalaisia sotavankeja ja venäläisiä maaorjia, ja tuhannet heistä kuolivat sairauksiin ja huonoihin oloihin. Kaupungin rakentamisen Pietari Suuri rahoitti uusilla veroilla, kuten parta-, arkku- ja sieluverolla, joka oli käytännössä alempien yhteiskuntaluokkien miehiin kohdistunut kuolinvero. Vuonna 1712 Pietari Suuri julisti kaupungin Venäjän keisarikunnan pääkaupungiksi, määräsi vastahakoiset virkamiehet, aateliset ja kauppiaat muuttamaan Moskovasta Neva-joen suistoon ja rakentamaan sinne uudet kotinsa.

    Pietari Suuren kuollessa 1725 Pietarista oli kasvanut 40 000 asukkaan kaupunki (kahdeksan prosenttia Venäjän silloisesta kaupunkiväestöstä), ja 90 prosenttia Venäjän ulkomaankaupasta kulki sen kautta. Kaupan määrää kasvatti se, että pohjoisen Arkangelin kaupallinen vetovoima väheni, kun reitti Länsi-Eurooppaan oli Suomenlahden kautta lyhyempi. Kaupungin keskustaksi oli muodostunut Nevan etelärannan Amiraliteetin ympäristö.

    Katariina Suuren aika

    Katariina Suuri nousi valtaistuimelle 1762 syrjäyttäen aviomiehensä Pietari III:n. Katariina ylläpiti rikasta hovielämää ja oli vasta valmistuneen Talvipalatsin ensimmäinen asukas. Katariina aloitti keisarillisen taidekokoelman kartuttamisen, mistä myöhemmin muodostui nykyisen Eremitaašin taidemuseon kokoelman perusta. Taidekokoelman kasvun takia jouduttiin rakentamaan myös uusia rakennuksia talvipalatsin kylkeen. Nämä rakennukset tunnetaan nykyisin nimellä Pieni ja Vanha Eremitaaši. Palatsikompleksin yhteyteen rakennettiin teatteri, joka on edelleen toiminnassa.

    Katariina oli suuri tieteiden ja taiteiden tukija. Hänen hallintoaikanaan valmistuivat Pietariin tiedeakatemian ja taideakatemian rakennukset, Venäjän ensimmäinen julkinen kirjasto (nykyisen Venäjän kansalliskirjaston perusta), sekä edelleen käytössä oleva Gostinyi Dvorin kauppahalli Nevski prospektin varrelle. Katariinan aikana venäläinen musiikkielämä sai paljon länsimaisia vaikutteita, ja Katariina otti italialaisia kuoronjohtajia ja säveltäjiä hovinsa palvelukseen.

    Katariina Suuri uudisti Pietarin hallintoa. Vuonna 1766 perustettiin pormestarin (gorodskoi golova) virka, ja 1774 muodostettiin kaupunginhallitus (Magistrat), joka jo 1786 muutettiin kaupungin duumaksi.

    [muokkaa] Aleksanteri I:stä II:een

    Katariina Suuren kuoleman jälkeen valtaan nousi vuonna 1796 hänen poikansa Paavali I. Hän toteutti konservatiivista politiikkaa, rajoitti Pietarin paikallishallintoa ja lisäsi byrokratiaa. Tällainen politiikka teki Paavalista hyvin epäsuositun, ja vaikka hän salamurhien pelosta rakennutti itselleen turvallisemman Mihailovskin palatsin, hänet murhattiin kuitenkin omaan vuoteeseensa 12. maaliskuuta 1801. Salamurhan takana oli Paavalin oma poika, josta tuli tsaari Aleksanteri I.

    Aleksanteri I:n hallituskaudella Venäjän armeija torjui Napoleonin hyökkäyksen maahan. Voitettujen ranskalaisten sotaviirit ovat edelleen nähtävissä Kazanin katedraalissa, johon myös venäläisten komentaja sotamarsalkka Kutuzov on haudattu. Vuonna 1818 aloitettiin Iisakinkirkon rakennustyöt, jotka saatiin päätökseen vasta 40 vuotta myöhemmin.

    Nikolai I toimi Venäjän keisarina vuosina 1825–1855

    Aleksanteri I:n yllättävä kuolema Taganrogin kaupungissa Siperiassa joulukuussa 1825 aiheutti poliittisen kaaoksen. Aleksanterin veli Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta, ja valtaan nousi hänen sijastaan Aleksanterin toinen veli Nikolai. Joukko liberaaleja nuoria armeijan upseereita ei hyväksynyt Nikolaita keisariksi, ja he toivoivat, että Konstantin olisi allekirjoittanut Venäjälle perustuslain. Kapinaa kutsuttiin dekabristikapinaksi joulukuun venäjänkielisen nimityksen mukaan. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta kapina kukistettiin, ja kapinan johtajat teloitettiin tai karkotettiin Siperiaan.

    Nikolai I toteutti äärikonservatiivista hallintoa. Pietarista tuli sotilaallisen tarkasti hallittu kaupunki, ja jopa siviilihallinnossa oli vallalla sotilasakatemioiden hallintokulttuuri. Vaikka maa ajautui Nikolain politiikan seurauksena taloudelliseen taantumaan ja takapajuisuuteen, Venäjällä otettiin samalla teollisen yhteiskunnan ensiaskeleita. Vuonna 1837 valmistui maan ensimmäinen rautatie, joka yhdisti Pietarin ja Tsarskoje Selon, jossa sijaitsi Romanovien kesäpalatsi Katariinanpalatsi. Pietari kasvoi ja kehittyi. Palatsiaukiolle pystytettiin Aleksanterin pylväs, ja Talvipalatsia vastapäätä rakennettiin yleisesikunnan rakennukset.

    Kulttuuri kukoisti Nikolai I aikana kovasta kurista huolimatta. Pietarissa Fjodor Dostojevski kirjoitti mestariteoksensa, Mihail Glinka loi perusteet venäläiselle musiikille säveltämällä maan ensimmäisen oopperan ja kamarimusiikkia, ja Aleksandr Puškin kirjoitti runonsa. Fjodor Dostojevski kirjoitti 1848 novellinsa "Valkoiset yöt", joka kuvaa Pietarin yötöntä yötä, ja jonka nimestä on sittemmin muodostunut kaupungin tunnus.[17] Pietari Suuren uudistuksista oli kulunut sata vuotta, ennen kuin Venäjälle oli muodostunut paikallinen korkeakulttuuri taiteen, kirjallisuuden, musiikin, baletin ja oopperan sekä klassisen musiikin alalla.

    Maaorjuuden lakkauttaminen 1861 ja kaupungin voimakas teollistuminen 1800-luvun jälkipuoliskolla loivat Pietariin köyhän työläisluokan. Seurauksena olivat ylikansoitus, huonot hygieniaolot ja tautiepidemioita. Vaikeat elinolosuhteet myötävaikuttivat kaupungin myöhempiin levottomuuksiin.

    Vuoden 1905 vallankumous ja ensimmäinen maailmansota

    Venäjän kannalta tuhoisasti päättyneen Japanin sodan jälkeen yhteiskunnalliset levottomuudet puhkesivat kaupungissa vallankumoukseksi. Sotilaat avasivat 9. lokakuuta 1905 tulen kohti rauhanomaista mielenosoitusta, joka oli pappi Gaponin johdolla toimittamassa keisarille vetoomusta. Mielenosoituksia tukahdutettiin asein tämän jälkeen eri puolilla kaupunkia, ja kuolleiden määrä arvioidaan tuhansiksi. Tapahtumat vahvistivat vallankumouksellisia liikkeitä ja saivat poliittisen opposition rivit yhtenäisiksi. Seuraavina kuukausina maanviljelijöiden ja sotilaiden kapinat, joista kuuluisin tapahtui panssarilaiva Potjomkinilla, ja muut mielenosoitukset levisivät koko valtakuntaan. Lev Trotskin johtama Pietarin työläisten neuvosto julisti yleislakon, joka pysäytti koko maan. Keisari Nikolai II antoi lokakuun manifestin, jossa myönnettiin kansalaisoikeuksia, hyväksyttiin perustuslaki ja luotiin kansanedustuslaitos, duuma.

    Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 saksalaisvastaisuus kasvoi, ja kaupungin liian saksalaiselta kuulostanut nimi venäläistettiin muotoon Petrograd (ven. Петроград). Tuolloin kaupungissa asui noin 2,1 miljoonaa ihmistä.

    Aurora-laiva, josta ammuttiin lokakuun vallankumouksen aloituslaukaus

    Vuoden 1917 vallankumous ja sisällissota

    Pietarin kartta 1910-luvulta
    Petrogradin neuvoston kokous vuonna 1917.

    Kaupunki oli jälleen vuonna 1917 vallankumouksen näyttämönä. Työläisten mielenosoitukset kääntyivät kaupungissa yleislakoksi, ja sotilaat ryhtyivät maaliskuussa kapinaan. Petrogradin neuvosto toimi rinnakkain väliaikaishallituksen kanssa. Huhtikuussa Lenin palasi kaupunkiin ja otti bolševikkipuolueen ohjat käsiinsä. Lokakuun vallankumous syttyi 24. lokakuuta, kun bolševikit miehittivät keskeiset asemat kaupungista. Aurora-laiva, josta ammuttiin vallankumouksen lähtölaukaus, on nykyisin museona Nevan rannalla. Maaliskuussa 1918 hallitus siirtyi Moskovaan, josta näin tuli jälleen Venäjän jakamaton pääkaupunki.

    Leninin kuolemaa 1924 kunnioitettiin muuttamalla kaupungin nimi Leningradiksi, joka oli käytössä vuoteen 1991 asti. Leningradista tuli 1930-luvulla Stalinin teollistamisohjelman keskus. Vuonna 1939 kaupungissa asui kolme miljoonaa ihmistä, ja sen osuus Venäjän teollisesta tuotannosta oli noin yksitoista prosenttia.[20]Stalin pelkäsi kaupungista muodostuvan kilpailevan valtakeskittymän Kremlille. Leningradin kommunistijohtajan Sergei Kirovin murha 1934 aloitti Stalinin puhdistukset.

    Toinen maailmansota

    Pääartikkeli: Leningradin piiritys
    Ikuinen tuli Mars-kentällä

    22. kesäkuuta 1941 Saksan joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Saksalaiset etenivät nopeasti ja saartoivat Leningradin. Puolustuslinjan murtamiseen he pyysivät apua Suomen armeijalta, mutta marsalkka Mannerheim ei myöntynyt pyyntöön. Leningradin asukkaat joutuivat kestämään piiritystä vuoteen 1943 asti. Leningradin epäonnistunut valtaus oli Hitlerille suuri arvovalta- ja strateginen tappio, sillä kaupungin piiritys sitoi yhden kipeästi tarvitun armeijaryhmän saksalaisia joukkoja.

    Piirityksen aikana ruoka ja polttoaine olivat säännösteltyjä. Talvella 1941–1942 kaupungissa ei ollut juoksevaa vettä, lämmitystä eikä julkista liikennettä, ja sähköä sai vain ajoittain. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä. Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Laatokan kuuluisaa elämän tietä pitkin, joka oli ainoa piiritetyn kaupungin ulkomaailmaan yhdistävä reitti. Kesäisin ihmisiä kuljetettiin lautoilla, ja talvisin rekat kulkivat aurattua jäätietä pitkin jatkuvan vihollistulituksen alla. Piirityksen aikana Dmitri Šostakovitš sävelsi kaupungissa 7. sinfoniansa, lisänimeltään Leningrad. Valmis teos esitettiin piiritetyssä kaupungissa 1942. Lähes 900 päivän piirityksen (blokada) aikana kaupungissa kuoli ainakin 641 000 ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle. Leningrad oli 1945 ensimmäinen kaupunki, jolle myönnettiin sankarikaupungin (gorod-geroi) arvonimi.

    Dmitri Šostakovitšin piiritetystä Leningradista pitämä radiopuhe, jossa hän kertoo Leningrad-sinfoniasta.

    Äänitiedostojen kuunteluohjeet

    Toisesta maailmansodasta nykypäivään

    [muokkaa] Jälleenrakennus

    1960- luvulta 1980-luvulle kaupungin ympärille rakennettiin suuria lähiöitä helpottamaan asuntopulaa. Kuva Halitšnaja-kadulta.

    Saksalaisten piiritys tuhosi Leningradista 2,2 miljoonaa neliömetriä asuintiloja ja 2,8 miljoonaa vaurioitui, mistä aiheutui asuntopula sodan jälkeen. 1960-luvulle asti suuri osa kaupunkilaisista joutui elämään yhteisasunnoissa, kommunalkoissa. Samaan aikaan kaupunki kasvoi kiihkeästi, ja väkiluku ylitti nopeasti sotaa edeltävän tason. Kymmenessä vuodessa Leningradin väkiluku kasvoi viisinkertaiseksi. Monista muista neuvostokaupungeista poiketen Leningrad jälleenrakennettiin kunnioittaen vanhaa. Monet kulttuurikohteet, kuten Pietarhovi ja Puškinin palatsi rakennettiin käytännössä kokonaan uudelleen.

    Pietarin metron ensimmäisen linjan rakennustyöt aloitettiin vuonna 1940. Se yhdisti kaikki tärkeimmät rautatieasemat ja avattiin 15. marraskuuta 1955. Seuraavina vuosina järjestelmää laajennettiin moneen otteeseen, ja se paisui Neuvostoliiton toiseksi suurimmaksi. Vuonna 1961 avattiin toinen linja, vuonna 1967 avattiin kolmas, 1985 neljäs ja 2008 viides linja.

    1960-luvulta 1980-luvulle kaupungin ympärille rakennettiin suuria lähiöitä helpottamaan asuntopulaa. Kaupunki kasvoi myös kuntaliitosten kautta: Levašovo, Pargolovo ja Pesotšnyi liitettiin kaupunkiin 1953, Ligovo 1963 ja Lomonosov 1978.

    Leningradin juttu

    Pääartikkeli: Leningradin juttu

    Tammikuussa 1949 Pjotr Popkov, Aleksei Kuznetsov ja Nikolai Voznesenski järjestivät Leningradin kauppamessut voimistaakseen sodanjälkeistä taloutta ja tuottamalla elintarvikkeita Leningradin asukkaille. Stalin tuli epäluuloiseksi kilpailijoidensa noususta, ja Stalinin lakimiehet ja poliitikot järjestivät sarjan syytöksiä tuhotakseen heidät. Seurauksena oli sarja oikeudenkäyntejä 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, joissa muun muassa Kuznetsovia ja Voznesenskia syytettiin maanpetoksesta ja kiinnostuksesta muodostaa neuvostovastainen järjestö Leningradissa. Yli 2000 Leningradin merkittävintä henkilöä poistettiin johtavista asemistaan. Joukossa oli tiedemiehiä, kirjailijoita ja opettajia, jotka joutuivat karkotetuiksi, vangituiksi ja Gulagin työleireille. Heidän joukossa oli muun muassa Nikolai Punin. Kaikki syytetyt ja teloitetut rehabilitoitiin myöhemmin Neuvostoliitossa Hruštšovin aikana

    [muokkaa] Hruštšovin ja Brežnevin kaudet

    Hruštšovin ja Brežnevin kausilla Moskova oli koko Neuvostoliiton poliittinen keskus, mutta Leningrad säilyi tärkeänä kulttuurikeskuksena ja siellä syntyi monia uusia kuvataiteen, populaarimusiikin ja kirjallisuuden suuntauksia. 1960–1980-luvuilla kaupunki kasvoi Suomenlahden suuntaisesti ja myös luoteeseen ja etelään. Kaupunkiin rakennettiin muun muassa Oktjabrski-konserttisali, Jubileinyi-urheilukeskus, Moskva- ja Pulkovskaja-hotellit sekä Pulkovon lentoasema. Vuonna 1979 ryhdyttiin rakentamaan tulvapatoa suojaksi Itämeren veden nousemiselta kaupungin alueelle.

    1970-luvusta Neuvostoliiton romahtamiseen

    Mielenosoitus Pietarissa keväällä 2007.

    1970-luku ja 1980-luvun alku oli Leningradissa vakaata aikaa ja vaikka poliittiset oikeudet olivat hyvin rajattuja, oli kaupungin väestö kohtuullisen vaurasta. Mihail Gorbatšov perestroikana tunnettujen uudistusten myötä poliittinen vakaus hävisi ja kaupungin taloudellinen tilanne heikkeni.

    Leningrad oli Gorbatšovin demokraattisten uudistusten eturintamassa. Gorbatšov siirsi pitkäaikaisen kommunistisen puolueen Leningradin johtajan Grigori Romanovin ja tämän kannattajat eläkkeelle ja järjesti kaupungissa paikallisvaalit, joiden seurauksena valtaan nousi liberaali Anatoli Sobtšak. Vain kaksi kuukautta historiallisten vaalien jälkeen joukko vanhoillisia kommunistisen puolueen johtohahmoja yritti vallankaappausta, jota vastaan Boris Jeltsin nousi Moskovassa. Pietarissa satatuhatta mielenosoittajaa kokoontui Talvipalatsin aukiolle vastustamaan vallankaappaajia. Sotilaat, jotka oli lähetetty pidättämään Sobtšak, kieltäytyivät noudattamasta komentoa. He sen sijaan saattoivat tämän paikalliselle televisioasemalle, josta Sobtšak tuomitsi vallankaappauksen. Epävarman yön jälkeen selvisi, että vallankaappausyritys oli epäonnistunut.

    Neuvostoliiton hajottua kaupungin vanha saksalaisperäinen nimi Sankt Peterburg otettiin jälleen käyttöön kansanäänestyksen jälkeen lokakuun alusta 1991.

    Väestö

    Viimeisimmän väestönlaskennan mukaan, joka valmistui 9. lokakuuta 2002, Pietarissa oli 4 159 635 asukasta, noin kolme prosenttia koko Venäjän väkiluvusta. Keskipalkka vuonna 2003 oli 2179 ruplaa (noin 176 €). Pietariin saa muuttaa vain, jos voi esittää itselleen asunnon ja työpaikan tai menee pietarilaisen kanssa naimisiin. On todennäköistä, että monilla ihmisillä ei ole tätä pakollista rekisteröintiä, vaan he asuvat kaupungissa laittomasti eivätkä siten ole väestönlaskennassa mukana. ILO:n arvion mukaan Pietarissa oli vuonna 2003 noin 16 000 katulasta.

    Virallisten tilastojen mukaan kaupungin asukkaista 89,1 % on venäläisiä, 2,1 % juutalaisia, 1,9 % ukrainalaisia ja noin 1 % valkovenäläisiä. Näiden lisäksi huomattavia vähemmistöryhmiä kaupungissa ovat tataarit, kaukasialaiset, uzbekit, vepsäläiset, suomalaiset ja azerit. Enemmistö kaupungin asukkaista on ortodokseja, mutta kaupungissa on myös toimivia buddhalaisten, muslimien, juutalaisten ja luterilaisten yhteisöjä.

    Asukasmäärän kehitys

    Pietarin väestönkehitys vuosina 1760–2005[36]
    vuosi väestömäärä
    1725 75 000
    1750 150 000
    1800 300 000
    1846 336 000
    1852 485 000
    1858 520 100
    1864 539 100
    1867 667 000
    1873 842 900
    1881 876 600
    1886 928 600
    1891 1 035 400
    1897 1 264 900
    1901 1 439 400
    vuosi väestömäärä
    1908 1 678 000
    1910 1 962 000
    1915 2 318 600
    1920 722 000
    1926 1 616 100
    1936 2 739 800
    1939 3 191 300
    1944 2 559 000
    1959 2 888 000
    1970 3 512 974
    1979 4 072 528
    1989 4 460 424
    2002 4 159 635
    2005 4 039 751

    Vuoteen 1944 asti luvut ovat arvioita, vuosien 1959 – 2002 tiedot perustuvat väestönlaskentoihin, ja vuoden 2005 tieto on arvio.

    Hallinto

    Pietarin hallinnollinen jako:
    Hallintopiirejä (administravnyi raion) 18
    joissa kaikkiaan kunnallishallintoalueita:
    (munitsipalnoje obrazovanije)
    111
    - Kaupunkeja (gorod) 9
    - Taajamia (posjolok) 21
    - Kuntia / kaupunginosia (munitsipalnyi okrug) 81
    Katso myös Pietarin hallinnollinen jako

    Pietari on suoraan Venäjän federaation alainen liittokaupunki, kuten Moskovakin, yksi Venäjän 83 federaatiosubjektista. Pietaria ympäröivä Leningradin alue eli oblasti on oma erillinen federaatiosujektinsa, mutta Pietari on senkin hallintokeskus. Pietari on myös Venäjän federaation luoteisen federaatiopiirin hallintokeskus.

    Muiden federaatiosubjektien tavoin Pietarin liittokaupungin sisäinen paikallinen itsehallinto on järjestetty kaksitasoisena. Ylemmällä tasolla on 18 hallintopiiriä, jotka edelleen jakautuvat yhteensä 111 kunnallishallintoalueeseen, joihin kuuluu kaupunkeja, taajamia ja kuntia (kaupunginosia).

    Pietarin korkein päättävä viranomainen on kuvernööri (gubernator). Vuoteen 1996 nimikkeenä oli pormestari (mer), joka toimii myös kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Kuvernöörinä on vuodesta 2003 ollut Valentina Matvijenko. Hänen edeltäjänsä olivat Vladimir Jakovlev (1996–2003) ja Anatoli Sobtšak (1991–1996) pormestarin nimikkeellä. Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin toimi vuosina 1994–1998 kaupungin apulaispormestarina.

    Kaupungissa toimeenpanovalta kuuluu pormestarille,selvennä hänen johtamalleen kaupunginhallitukselle, pormestarin kanslialle ja alueellisille hallintoyksiköille, jotka ovat pormestarin alaisuudessa. Kaupungin lainsäädäntövalta kuuluu kokonaan kaupunginvaltuustolle. Kaupunginvaltuusto koostuu 50 valtuutetusta, jotka valitaan yhden edustajan vaalipiireistä. Valtuusto laatii kaupungin järjestyssäännön, kaupungin lait ja asetukset. Se myös vahvistaa kaupungin budjetin, hallinnon rakenteen, kaupungin kehittämisprojektit, hallinnoi kaupungin omaisuutta ja ratifioi kaupungin tekemät sopimukset.Talous

    Pietarin tavarasatama

    Ennen Lokakuun vallankumousta Pietarin talous oli tiiviisti integroitunut Eurooppaan, ja se oli maan pääkaupunkina Venäjän tärkein pääomakeskus. Neuvostoliiton rautaesirippu sulki yhteydet läntiseen maailmaan, ja pääkaupunki siirtyi Moskovaan. Suunnitelmataloudessa Leningrad keskittyi sotateollisuuteen ja sitä palvelevaan tutkimukseen. Leningrad oli Neuvostoliitossa erityisesti laivanrakennuksen ja sähkötekniikan laitteistojen valmistuksen keskus. Sotateollisuuden tärkeä asema maan taloudessa takasi sille maan parhaat resurssit ja koulutetuimman työvoiman.

    Suunnitelmatalouden romahdettua kaupunki ajautui vaikeuksiin. Vuosina 1992–1995 teollinen tuotanto laski noin 75 %. Kaupungin elintarviketeollisuuden vähyys aiheutti ongelmia elintarvikehuollolle.

    Kaupunkisuunnittelussa 1990-luvulla asetettiin päätavoitteeksi kaupungin elinkeinorakenteen monipuolistaminen ja sopeutuminen uuteen poliittiseen tilanteeseen. Erityisesti pyrittiin panostamaan vientiteollisuuden, kuljetussektorin ja palveluelinkeinojen kehittämiseen. Kaupunki ei kuitenkaan kovin hyvin pystynyt luomaan kasvun edellytyksiä. 1990-luvun puolivälin jälkeen ryhdyttiin aikaisempaa enemmän kiinnittämään huomiota Venäjän talouden vahvoihin sektoreihin ja kaupungin oman kysynnän tyydyttämiseen. Kaupungin kehityksen kannalta hyvin merkittävässä osassa ovat edelleen suhteet federaation keskukseen ja aseteollisuuden tilaukset. Pietarin kaupunkistrategiassa pyritään hyödyntämään kaupungin ainutlaatuista kulttuurihistoriallista arvoa, jolla pyritään houkuttelemaan ulkomaalaista ja ulkovenäläistä pääomaa ja matkailijoita. Kaupungin hyvälle logistiselle sijainnille on myös asetettu suuria odotuksia.

    Pietarin työvoiman arvioidaan olevan noin puolet asukasluvusta eli 2,6 miljoonaa ja työttömyyden noin 3 % työvoimasta (2004) vaikka viralliset työttömyystilastot ovat hyvin epätarkkoja, mikä johtuu Venäjän laajasta harmaasta taloudesta.

    Suurimmat yritykset

    Venäjän federaation 200:sta tuotannon arvon perusteella suurimmasta yrityksestä yksitoista on pietarilaisia. Kuusi yrityksistä on perinteisiä koneenrakennus- ja telakkayhtiöitä. Kaksi yrityksistä on savuketehtaita ja kaksi elintarviketeollisuutta. Suurin elintarvikeyritys on osittain suomalaisomistuksessa oleva Baltika-panimo. Elintarvikeyritysten kasvu johtui pääosin 1990-luvulla ruplan devalvaation aiheuttamasta venäläisen elintarviketeollisuuden kilpailutilanteen paranemisesta. Pietarilainen panimo- ja savuketeollisuus palvelee Pietarin kaupunkia paljon laajempaa aluetta.

    Venäjän kaasumonopoli Gazprom on siirtämässä pääkonttoriaan Pietariin. Yrityksen uusi 300-metrinen tornitalo suunniteltiin rakennettavaksi Ohta-keskukseen (aiemmin Gazprom City) toiselle puolelle jokea vastapäätä 1700-luvun Smolnan katedraalia, mikä herätti pelkoja kaupunkikuvan puolesta.[Joulukuussa 2010 Pietarin kaupungin johto ilmoitti, että suunnitelma sijoitetaan uuteen paikkaan. Pääkonttorin siirto Moskovasta Pietariin tietää kaupungille myös 5,85 miljardin euron vuotuisia verotuloja. Gazpromin lisäksi kaupunkiin ovat siirtyneet valtion omistamat Vneštorgbank-pankki ja Gazpromin tytäryhtiö Gazpromneft.

    Pietarissa on kolme telakkaa, Baltijski zavod, Admiralteiskie verfi ja Severnaja verf, joilla on rakennettu kauppalaivojen lisäksi lukuisia sotalaivoja sekä ydinkäyttöisiä jäänmurtajia.

    Pietarista on tulossa Venäjän autoteollisuuden keskus ja Euroopan suurin autoteollisuuden keskittymä Euroopassa. Fordilla on ollut kokoonpanotehdas Pietarin lähellä Seuloskoissa vuodesta 2002. Fordin lisäksi alueella on tehtaat Renaultilla. Lisäksi kaupunkiin rakentavat tuotantolaitoksia Toyota, Nissan, Suzuki ja General Motors. Hyundain tehtaiden rakentaminen alkaa kesällä 2008, ja Mitsubishi ja Peugeot-Citroën neuvottelevat tehtaista.

    Myös liikenteen määrä on kasvanut. Vielä 1980-luvulla Leningradissa oli 40 autoa 1000 asukasta kohti, ja nykyisin niitä on 300.

    Federaation instituutiot

    Venäjän hallinnosta Pietariin siirtyy korkein oikeus, jonka käyttöön kunnostetaan senaatin ja synodin rakennus. Lisäksi Pietarhoviin perustetaan ylin hallintokoulu. Pietarissa toimii myös television viitoskanava, joka on ainoa Moskovan ulkopuolella toimiva valtakunnallinen kanava.

    Liikenne

    Pietarin metrokartta

    Pietari on koko kaupungin historian ajan ollut yksi Venäjän tärkeimmistä liikenteen solmukohdista ja satamista, Venäjän ikkuna länteen. Kaupungissa on merisatama Suomenlahdelle ja jokisatamia Nevan deltassa. Pietari on myös Itämeren Mustaanmereen yhdistävän kanavaverkon päätepiste. Kaupunkia ympäröi 115km pitkä kehätie, josta on hyvät kulkuyhteydet joka suuntaan niin autolla kuin julkisilla kulkuneuvoillakin.

    Joukkoliikenne

    Pietarissa on neuvostoajan kaupunki- ja liikennesuunnittelun jäljiltä kattava kaupungin sisäinen joukkoliikenneverkosto. Metroa täydentää 75 km:n mittainen lähijunaverkosto ja 300 km:n raitiovaunuverkko. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen joukkoliikenne on kuitenkin alkanut rappeutua. Vuosina 1990–1997 raitiovaunujen määrä väheni 21 %, johdinautojen 27 % ja linja-autojen 32 %. Metrovaunuista puolet on yli 20 vuotta vanhoja. Joukkoliikenteen ylläpitoa ja kehittämistä on hankaloittanut poliittinen ilmapiiri, jossa päättäjät ovat olleet haluttomia rajoittamaan yksityisautoilua.[6]

    Junat

    Sm6 eli Allegro tuli liikenteeseen joulukuussa 2010, jolloin se korvasi aiemmin Helsingin ja Pietarin välillä kulkeneet Sibelius- ja Repin-pikajunat.

    Pietarissa on viisi rautateiden pääteasemaa, jotka on nimetty kohdesuuntien mukaan: Baltian asema, Suomen asema, Laatokan asema, Moskovan asema ja Vitebskin asema. Junamatka Moskovaan kestää marraskuussa 2009 liikennöinnin aloittaneella Sapsan-junalla kolme tuntia ja 45 minuuttia. Juna korvasi aiemman Nevski Ekspress -junan. Tavallisella junalla matka Moskovaan kestää noin kahdeksan tuntia. Kaupungista on säännöllistä raideliikennettä Suomeen Allegro ja Tolstoi-junilla.

    Metro

    Pääartikkeli: Pietarin metro

    Pietarin metro aloitti toimintansa vuonna 1955, ja se muodostuu nykyisin viidestä linjasta. Se kulkee syvimmällä maailman metroista; asemat ovat keskimäärin 60 m:n syvyydessä. Metrolinjaa on yhteensä 103,4 km ja asemia 60. Metroon on suunnitteilla kaksi uutta linjaa, jotka kaksinkertaistaisivat sen pituuden. Metron lisäksi kaupungissa on julkista bussi- ja raitiovaunuliikennettä sekä yksityistä minibussiliikennettä.

    Laivat

    Venäläinen laivayhtiö St. Peter Line liikennöi Pietari-Helsinki -välillä ja huhtikuusta 2011 alkaen valikoimaan tulee myös Pietari-Tukholma reitti. Molemmat reitit ovat viisumivapaita 72 tuntia kestäville matkoille Pietariin. Laivan satama Pietarissa on Morskoi Vokzal ja Helsingissä Olympiaterminaali.

    Lentoliikenne

    Kaupungin kehätien ulkopuolella on Pietarin kansainvälinen lentoasema Pulkovo.

    Liikennesuunnitelmat

    Yksityisautoilun lisäännyttyä voimakkaasti viime vuosina on Pietarissa ilmaantunut tarvetta uusien pää- ja moottoriteiden rakentamiseen. Keskeisemmäksi tienrakennushankkeeksi on noussut tiiviin kaupunkirakenteen ulkopuolinen kehätie, joka kulkisi osittain Nevan tulvapadon kautta. Hankkeen suunnittelua ja rakentamista on hankaloittanut sen kulkeminen Leningradin alueella, koska kaupungin ja alueen päättäjien väliset suhteet ovat olleet huonot. Hankkeeseen on kuitenkin saatu rahoitusta, ja vuonna 2001 avattiin liikenteelle sen ensimmäinen osa Siestarjoelta Pohjois-Pietariin.

    Koulutus ja tiede

    Pietarin valtionyliopiston historiallinen päärakennus.

    Pietari on Moskovan ohella Venäjän merkittävin koulutuksen ja tieteen keskus. Vuonna 1724 Pietari Suuri määräsi Pietariin perustettavaksi tiedeakatemian ja yliopiston. Pietarin tiedeakatemia on sittemmin kasvanut Venäjän ylimmäksi tieteelliseksi akatemiaksi. Se on vaihtanut historian murroksessa monta kertaa nimeä ja tunnetaan nykyään Venäjän tiedeakatemiana.                                                                                                                                                                                                                                                                        Akatemia siirrettiin kuitenkin 1900-luvulla Moskovaan. Nykyään Pietarissa toimii kymmeniä korkeakouluja ja kolme yliopistoa. Yksi Venäjän vanhimmista ja suurimmista yliopistoista on Pietarin valtionyliopisto, jossa opiskelee noin 32 000 opiskelijaa. Opetushenkilökuntaa on 6000 henkeä, heistä tuhat on professoreita.

    Kaupunkikuva ja nähtävyydet

    Näkymä Pietarin keskustaan Gorohovaja-kadulle.

    Pietarin alkuperäinen rakennussuunnitelma 1700-luvun alusta edustaa kaupunkisuunnittelussaan ainutlaatuista saavutusta suunnitelman vaativuuden ja järjestelmällisyyden suhteen. Muun muassa arkkitehtien Rastrellin, Vallin de la Mothen, Cameronin, Rinaldin, Zaharovin, Quarenghin, Voronihinin, Rossin ja Montferrandin suunnitelmat vaikuttivat voimakkaasti venäläiseen 1700- ja 1800-lukujen arkkitehtuuriin. Kaupungin vanhan keskustan rakennuksissa yhdistyvät barokin ja uusklassismin arkkitehtuurityylit.

    Pietari tunnetaan kulttuurikaupunkina, jonka vetonauloja ovat monet nähtävyydet ja yli sata museota, muun muassa maailman merkittävimpiin taidemuseoihin kuuluva Eremitaaši (Эрмитаж). Pietarin historiallinen keskusta on UNESCOn maailmanperintökohteiden luettelossa.

    Keskeisiä nähtävyyksiä

    Kirkot

    Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkko sijaitsee Pietari-Paavalin linnoituksessa. Venäjän keisarien hautapaikkana toimivan kirkon suunnitteli Domenico Trezzini. Suipon tornin korkeus on 122 metriä.

    Iisakinkirkon rakentaminen kesti neljäkymmentä vuotta 1818–1858, mistä suomen kieleen on jäänyt ikuisuushanketta tarkoittava ilmaisu: Rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa. Iisakinkirkko on maailman neljänneksi korkein kupolirakennus (101,5 metriä), Rooman Pietarinkirkon, Lontoon St Paulin katedraalin ja Firenzen Santa Maria del Fiore -tuomiokirkon jälkeen, ja sen joka puolelta kaupunkia näkyvään kultakupoliin on käytetty sata kiloa kultaa.

    Verikirkko eli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali rakennettiin Aleksanteri III:n käskystä 1883–1907 Gribojedovin kanavan varrelle paikalle, jolla hänen isänsä ja edeltäjänsä Aleksanteri II murhattiin vuonna 1881.[54] Uusbysanttilaista tyyliä edustavan, arkkitehti Alfred Parlandin suunnitteleman kirkon arkkitehtonisena esikuvana oli Moskovan kuuluisa Pyhän Vasilin katedraali.

    Kazanin jumalanäidin kirkko on rakennettiin 1801–1811 Nevski prospektin varrelle arkkitehti Andrei Voronihinin suunnitelman mukaan latinalaisen ristin muotoon. Katedraalin arkkitehtuuri edustaa tyyliltään uusklassismia, vaikkakin siinä voi nähdä myös piirteitä barokista. Pian valmistumisensa jälkeen Kazanin katedraali sai kunnian säilyttää voitonmerkkejä isänmaallisesta sodasta. Sotasankari ja Napoleonin voittaja marsalkka Mihail Kutuzov haudattiin kirkkoon 1813. Katedraali toimi Pietarin pääkirkkona aina lokakuun vallankumoukseen saakka, jonka jälkeen kirkko suljettiin 1929, ja 1932 sen tiloissa avattiin uskonnon ja ateismin historian museo. Kazanin kirkko luovutettiin Venäjän ortodoksiselle kirkolle 1991, avattiin 1992, ja vihittiin uudelleen 1998. Nykyään Kazanin Jumalanäidin katedraali on taas Pietarin pääkirkko.                                                                                                                                               

    Pietari Suuri perusti vuonna 1710 Nevski prospektin eteläpäähän Aleksanteri Nevskin lavran eli luostarin. Luostariin sijoitettiin uuden pääkaupungin suojelupyhän Aleksanteri Nevskin pyhäinjäännös. Se sai lavran aseman vuonna 1797. Luostarin alueella ovat myös Lasarevin ja Tihvinän hautausmaat, joihin on haudattu monia merkittäviä venäläisiä, muun muassa Modest Musorgski, Feodor Dostojevski ja Pjotr Tšaikovski.

    Pyhän kolminaisuuden kirkko kuului alun perin Izmailovin rykmentille, joka oli yksi tsaarin henkivartiokaartin joukko-osastoista. Izmailovin katedraali rakennettiin vuosien 1828 ja 1835 välillä arkkitehti Vasili Stasovin suunnitelmien mukaan. Korinttilaisen ristikirkon arkkitehtuuri edustaa myöhäistä empiretyyliä, ja se muistuttaa ulkoasultaan hieman Helsingin tuomiokirkkoa. Kirkkoa koristaa viisi kupolia, jotka on maalattu hohtavaksi. palatsit                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  

    Pietari-Paavalin linnoitus sijaitsee Jänissaarella Nevajoen rannalla. Pietari Suuri perusti linnoituksen 16. toukokuuta 1703 Suurta Pohjan sotaa varten. Kronstadtin merilinnoituksen valmistuttua Pietari-Paavalin linnoitus jäi vaille sotilaallista käyttöä. Nykyisin se on osa Pietarin kaupungin historian museota. Siellä toimii myös Pietarin rahapaja.

    Pietari oli Venäjän keisarikunnan pääkaupunkina ja siksi siellä sijaitsee useita palatseja. Näistä suurin on Venäjän keisarien entinen Talvipalatsi (ven. Зимний дворец) joka rakennettiin vuosina 17541762 italialaissyntyisen arkkitehdin Bartolomeo Rastrellin piirustusten mukaan. Keisari vietti Talvipalatsissa kylmät talvikaudet, kesäisin hän asui noin 20 kilometrin päässä Tsarskoje Selossa (nykyinen Puškin) sijaitsevassa Katariinan palatsissa tai Pietarhovissa. Vuonna 1917 Talvipalatsissa kokoontui väliaikainen hallitus. Talvipalatsi vallattiin lokakuun vallankumouksessa. Rakennus liitettiin vuonna 1922 Eremitaašin museoon.

    Pietarhovin palatsi- ja puistokokonaisuuden keskipiste on vuosina 1714–1721 rakennettu Suuri suihkulähdekaskadi, jotka koristavat kullatut pronssipatsaat (mm. Leijonankitaa aukipitävä Simson, Vladimir Simonovin vuonna 1947 tekemä kopio). Suihkulähteiden yläpuolella kohoaa vuonna 1714–1725 rakennettu ja arkkitehti Bartolomeo Rastrellin vuosina 1747–1752 uudistama barokkityylinen Suuri palatsi. Sen eteläpuolella on 1700-luvun alussa suunniteltu Yläpuisto säännöllisine käytävineen, lampineen ja veistosten koristamine suihkulähteineen (mm. Neptunuksen suihkulähde).

    Jusupovin palatsi (ven. Юсу́повский дворе́ц, Jusupovski dvorets) on Pietarin keskustassa Moikan rannalla sijaitseva klassistisen arkkitehtuurin muistomerkki. Sen pohjana on 1700-luvun puolivälissä rakennettu kaksikerroksinen kreivi Pjotr Šuvalovin talo. 1770-luvun alussa arkkitehti Jean-Baptiste Vallin de la Mothe rakensi sen uudelleen Andrei Šuvalovia varten. 1830-luvulla rakennus siirtyi ruhtinas Nikolai Jusupoville. [61] Joulukuun 29. päivän vastaisena yönä 1916 (gregoriaanisen kalenterin mukaan) Feliks Jusupovin johtamat salaliittolaiset murhasivat siellä tsaariperheen suosioon päässeen seikkailijan Grigori Rasputinin.

    Muut

    Muita tunnettuja nähtävyyksiä Pietarissa ovat muun muassa Mars-kenttä, Amiraliteetti, risteilijä Aurora ja Vaskiratsastajapatsas.

    Mars-kenttä on viheristutuksin somistettu aukio Pietarin keskustassa. Se rajoittuu Joutsenkanavan ja Moikan rantakatuihin, Millionnaja-katuun ja Suvorovin aukioon. Nimensä kenttä on saanut siellä järjestetyistä sotilasparaateista roomalaisen sodanjumalan Marsin mukaan. Vuosina 1918–1940 sen virallisena nimenä oli ploštšad Žertv Revoljutsii (”Vallankumouksen uhrien aukio”).

    Amiraliteetti on Venäjän amiraliteetin käytössä ollut rakennus. Se edustaa klassista rakennustyyliä. Sen tornin huipussa oleva pieni laiva on yksi kaupungin symboleja, joita ovat myös Vaskiratsastaja sekä Nevan ylittävät kaarevat sillat, joiden taustalla näkyy Pietari-Paavalin linnoitus.

    Aurora on Venäjän Itämeren laivastoon kuulunut risteilijä, joka tuli kuuluisaksi osallisuudestaan lokakuun suureen vallankumoukseen. Lokakuun 25. päivänä vuonna 1917 Auroran keulatykin ampuma laukaus toimi lähtömerkkinä Talvipalatsin valtaukselle. Neuvostovallan aikana risteilijää pidettiin yhtenä vallankumouksen symboleista.

    Vaskiratsastaja on Pietarin kuuluisimpiin kuuluva julkinen monumentti, tsaari Pietari Suuren ratsastajapatsas, joka on pystytetty näkyvälle paikalle Nevan rannalle Amiraliteetin ja Iisakinkirkon läheisyyteen Senaatinaukiolle. Patsaan alkuperä juontaa vuoteen 1765, jolloin keisarinna Katariina II halusi osoittaa kunnioitusta suurta ihannettaan Pietari I:stä kohtaan nimenomaan muistomerkin muodossa.

    Kulttuuri

    Pietari oli venäläisen kulttuurielämän keskus erityisesti sen 200-vuotisen pääkaupunkiajan, jolle sijoittui venäläisen kulttuurin kulta-aika. Yhä edelleen monet katsovat Pietarin olevan Venäjän kulttuuripääkaupunki sen monien kulttuurilaitosten, muun muassa museoiden, kuten Eremitaašin, ja venäläisen taiteen museo ja taidekoulujen, kuten Pietarin konservatorio vuoksi.

    Kirjallisuus

    Pietarissa ovat eläneet ja vaikuttaneet useimmat tunnetut 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon venäläiset kirjailijat. Venäjän tunnetuin runoilija Aleksandr Puškin syntyi kaupungissa vuonna 1799. Hänet karkotettiin 1820 tilapäisesti Pietarista Etelä-Venäjälle, ja hän sai palata takaisin vasta Nikolai I astuttua valtaan. Pushkin kuoli kaksintaistelun seurauksena 27. tammikuuta 1837. Monet runoilijan kuuluisimmista runoista sijoittuvat tai kertovat Pietarista.

    Fjodor Dostojevski (1821–1881) oli tarkka Pietarin köyhälistön ja kaupungin vaarallisen puolen kuvaaja. Pietarissa järjestetään nykyisin kaupunkikierroksia, joissa voi tutustua sekä kirjailijaan että Rikos ja rangaistus -romaaniin liittyviin rakennuksiin. Nikolai Gogol (1809–1852) vaikutti suuren osan urastaan Pietarissa. Hän ei pitänyt kaupungista, mikä käy ilmi myös kokoelmasta Pietarilaisnovelleja, jossa kaupunki esitetään pienen ihmisen kannalta painostavana ja järjettömänä.

    Anna Ahmatova (1889–1966) eli lähes koko elämänsä Pietarissa/Leningradissa. Hän joutui kommunistisen puolueen epäsuosioon ja näki vuosien saatossa perheensä vangitsemisen ja kuoleman sekä monien ystäviensä karkotuksen Stalinin aikana. Työssään Ahmatova kuvaa kaupunkia Venäjän ja Neuvostoliiton historian ja omien kokemustensa kautta realistisesti ja monumentaalisesti:

    »... Silloin vain kuollut
    Hymyili iloiten rauhastaan,
    Ja turhana koristeena roikkui
    Tyrmiensä rinnalla Leningrad»

    Postmodernia Pietaria, sen asukkaita ja arkkitehtuuria, Venäjän ja Neuvostoliiton historian kautta on kuvannut pietarilaisen avantgarden ja samizdatin johtohahmoihin kuulunut Viktor Krivulin (1944–2001).

    Pjotr Tšaikovski on yksi romantiikan ajan tunnetuimpia säveltäjiä

    Musiikki

    Katariina Suuri perusti hovinsa yhteyteen hovikapellin, jonka tehtävänä oli laulaa hovin jumalanpalveluksissa. Hän toi myös säveltäjiä ja kuoronjohtajia Pietariin ulkomailta, erityisesti Italiasta, tuomaan länsimaisia vaikutteita venäläiseen musiikkielämään. Vuosien saatossa hovikapellin kuoronjohtajina toimivat muun muassa Giuseppe Sarti ja Baldassare Galuppi, joista jälkimmäinen toimi myös hovikapellin pitkäaikaisen kuoronjohtajan ja säveltäjän Dmitri Bortnjanskin opettajana.

    Anton Rubinsteinin johtamasta Venäjän musiikkiseurasta muodostettiin vuonna 1861 Pietarin konservatorio, ensimmäinen Venäjällä. Konservatoriosta tuli koko Venäjän taidemusiikin keskus, ja siellä on opiskellut ja opettanut vuosien saatossa muun muassa Nikolai Rimski-Korsakov, Pjotr Tšaikovski, Sergei Rahmaninov, Sergei Prokofjev ja Dmitri Šostakovitš.              

    Sosialismin aikana rockmusiikkia pidettiin länsimaisena porvarillisena hapatuksena, eikä sen esittämistä ja julkaisua tuettu, mutta siitä huolimatta 1960-luvulla Beatlesin ansiosta se levisi myös Neuvostoliittoon. Aluksi rock-yhtyeet matkivat läntisiä esikuviaan, mutta vähitellen alkoi syntyä myös paikallista musiikkia. Leningradissa syntyi 1980-luvulla useita merkittäviä yhtyeitä, ja Rubinšteinin kadun rock-klubi oli maan                                                     edelläkävijöitä. Sellaisten yhtyeiden kuin Zoopark, Akvarium, Alisa ja Kino musiikkia levitettiin laittomilla nauhoilla (magizdat). Vuodesta 1983 Leningradissa pidettiin vuosittain rock-festivaaleja, ja kaupungista muodostui neuvostoliittolaisen rock-liikkeen epävirallinen pääkaupunki.                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                         

    Nykyään Pietarissa on useita aktiivisia rock-klubeja ja kaupallisen MTV-tarjonnan lisäksi aktiivinen underground-musiikkielämä. Tunnettuja pietarilaisia yhtyeitä ovat muun muassa ska punk -yhtye Leningrad, Kino ja Nol.

    Tärkeimmät teatterit ja konserttisalit

    • Bolšoi Zal (suuri sali) on Pietarin kuuluisan filharmonisen sinfoniaorkesterin kotipaikka. Pietarin filharmoninen orkesteri perustettiin vuonna 1882. Orkesteri on kantaesittänyt useita suurten venäläisten säveltäjien teoksia, kuten Pjotr Tšaikovskin kuudennen sinfonian, jonka säveltäjä itse johti vain yhdeksän päivää ennen kuolemaansa. Orkesterin ylikapellimestarina toimii Juri Temirkanov.
    • Mariinski-teatteri on sekä Kirovin oopperan että Kirovin baletin (tunnetaan myös nimillä Mariinskin baletti ja ooppera) kotinäyttämö. Kirovin baletissa ovat sen historian aikana tanssineet muun muassa Rudolf Nurejev, Vaslav Nijinsky ja Anna Pavlova, joka on erityisesti tunnettu kuolevan joutsenen tulkinnastaan. Sekä baletin että oopperan ylikapellimestarina toimii nykyisin Valeri Gergijev, joka on nostanut esitysten tason maailman huippuluokkaan.[71]
    • Eremitaašin teatteri on Katariina Suuren palatsinsa yhteyteen rakentama teatteri, jossa järjestetään silloin tällöin konsertteja ja oopperaesityksiä.

                             Kuvataiteet

    Pietarissa on useita suuria taidemuseoita, joista kuuluisin on Talvipalatsin yhteydessä oleva maailman suurin taide- ja kulttuurihistoriallinen museo Eremitaaši. Taidekokoelman pohjana ollutta Katariina II:n yksityiskokoelmaa ovat sittemmin kartuttaneet muun muassa tsaarit Aleksanteri I ja Nikolai I. Nikolai I:n aikana 1840–1852 museorakennusta uudistettiin huomattavasti arkkitehti Leo von Klenzen johdolla ja samalla museosta tuli julkinen. Lokakuun vallankumouksen jälkeen museo sai suunnattoman lahjoituksen valtiolta Venäjän ylhäisön omistaman taiteen jouduttua valtiollistetuksi. Kokoelmat ovat karttuneet myös vuonna 1945 Puna-armeijan Berliinin museoista haalimien taideaarteiden myötä. Sen kokoelmassa on yli kolme miljoonaa esinettä.                                                  [                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                            

    Venäläisen taiteen museon yli 400 000 taideteosta on sijoitettu neljään entiseen palatsiin kaupungin keskustaan, ja niissä on esillä venäläistä taidetta aina 900-luvulta tähän päivään. Museo perustettiin huhtikuussa 1895 Nikolai II:n käskystä taiteen, kulttuurin ja historian museoksi ja avattiin maaliskuussa 1898 nimellä Aleksanteri III:n venäläisen taiteen museo. Museon kokoelma koostui alkuvaiheessa Eremitaašin ja muiden palatsien tauluista. Vuonna 1902 museossa avattiin etnografinen osasto. Museon empiretyylinen päärakennus, entinen Mihailovskin palatsi, joka oli alun perin suuriruhtinas Mihail Pavlovitšin yksityisasunto, rakennettiin 1819–1825 arkkitehti Carlo Rossin piirustusten mukaan. Se sijaitsee Pietarin kaupungin pääkadun Nevski prospektin tuntumassa Taiteiden aukiolla. Museon edustan puistossa seisoo Aleksandr Puškinin patsas (Mihail Anikušin, 1957). Museo on erityisen tunnettu venäläisen avantgarde-taiteen kokoelmastaan.         

    Urheilu

    Pietarin suurimman jalkapalloseuran Zenitin kotikenttä.

    Pietarin suurin jalkapalloseura Zenit (vuoteen 1940 Stalinets) perustettiin vuonna 1925. Seura on saavuttanut muun muassa Venäjän valioliigan ja UEFA Cupin mestaruuden. Erityisesti ottelut Moskovan Spartakia vastaan herättävät kaupungissa suuria tunteita. Kaupungin johtava jääkiekkoseura SKA perustettiin vuonna 1946, ja se on osallistunut maan mestaruussarjaan joka vuosi lukuun ottamatta kausia 1947–1948, 1949–1950 sekä 1991–1992. SKA sijoittui vuosina 1971 ja 1987 Neuvostoliiton mestaruuskilpailuissa toiseksi.

    Pietarin kaupunki isännöi vuonna 1994 Hyvän tahdon kisoja.

    Pietari-Paavalin linnoitus toimii pietarilaisten uimapaikkana ympäri vuoden. Talvisin Nevan jäähän sahataan 10 metrin mittainen avanto uimareille. Paikan tunnistaa helposti linnakkeen muuriin maalatusta mursusta (mursu on venäjän kielessä avantouimarin lempinimi).

    Tunnettuja urheiluseuroja

    Matti, Kalevi ja Kauko Neva-joen rannalla Aurora sotalaivan vieressä.

    Aurora (laiva)

    Aurora
    Aurora
    Aurora
    Naval Ensign of Russia.svg
    Aluksen vaiheet
    Rakentaja Amiraliteetin telakka, Pietari
    Kölinlasku 23. toukokuuta 1897
    Laskettu vesille 11. toukokuuta 1900
    Palveluskäyttöön 29. heinäkuuta 1903
    Palveluskäytöstä 1957
    Tekniset tiedot
    Uppouma 6731 t
    Pituus 126,8 m
    Leveys 16,8 m
    Syväys 7,3 m
    Koneteho 11610 hv
    Nopeus 19 solmua
    Miehistöä 590
    Aseistus 8 152 mm tykkiä
    24 75 mm tykkiä
    8 37 mm tykkiä
    3 torpedoputkea

    Aurora (ven. Авро́ра, Avrora) oli Venäjän keisarillisen laivaston Pallada-luokan panssarikansiristeilijä, joka tuli kuuluisaksi osallisuudestaan lokakuun suureen vallankumoukseen.

    Sisällysluettelo

    Valmistus

    Aluksen rakennustyöt aloitettiin 1896, se laskettiin vesille 1900 ja otettiin käyttöön vuonna 1903.

    Venäjän-Japanin sota (1905-1906)

    Aurora kuului 1905 vara-amiraali Roždestvenskin komentamaan 2. Tyynenmeren laivueeseen, jonka mukana se osallistui Venäjän-Japanin sotaan. Alus osallistui 14.-15. toukokuuta 1905 Tsushiman taisteluun, jonka alussa aluksen päällikkö kapteeni E.R. Egoryev haavoittui kuolettavasti. Päällikkyyden vastaanotti laivan korkein upseeri 2. luokan kapteeni Arkadi Konstantinovič Nebolsine (ven. Небольсин, Аркадий Константинович, 1865-1917), joka itse oli haavoittui myös taistelussa. Taistelussa alukseen tuli 37 reikää ja sillä syttyi useita tulipaloja ja sen miehistöstä sai surmansa 15 sekä 83 haavoittui miestä. Taistelun lopussa aluksen päällikön onnistui viemään laivansa Manilaan, joka oli Yhdysvaltain valvonnassa. Kesäkuussa 1905 Aurora internoitiin sodan loppuun.

    Ennen ensimmäistä maailmansotaa

    Vuonna 1906 laiva palasi Itämerelle kadettien koululaivaksi. Koululaivan se teki useita laivastovierailuja ja muun muassa marraskuussa 1911 se osallistui Siamin uuden hallitsijan kruunajaisjuhlallisuuksiin Bangkokissa. Alus avusti Messinan maanjäristyksen uhreja.

    Ensimmäinen maailmansota

    Ensimmäisessä maailmansodassa Aurora palveli edelleen Itämerellä. Aluksen aseistus vaihdettiin 1915 neljääntoista 152 millimetrin tykkiin. Se siirrettiin 1916 Pietarissa telakalle korjauttavaksi. Kaupunki oli vallankumouksen pyörteissä ja osa aluksen miehistöstä osallistui 1917 helmikuun vallankumoukseen. Aluksella muodostettiin vallankumousneuvosto, jonka johtoon valittiin Aleksandr Belyshev. Suurin osa miehistöstä liittyi bolševikkeihin, jotka valmistautuivat lokakuun vallankumoukseen.

    Lokakuun 25. päivänä vuonna 1917 Auroran keulatykin ampuma laukaus toimi lähtömerkkinä Talvipalatsin valtaukselle. Neuvostovallan aikana risteilijää pidettiin yhtenä vallankumouksen symboleista.

    Maailmansotien välillä

    Aurora palasi 1922 palvelukseen koululaivana. Alus palkittiin 2. marraskuuta 1927 punalipun kunniamerkillä vallankumouksen hyväksi tekemästään työstä.

    Toinen maailmansota

    Toisessa maailmansodassa aluksen aseet siirrettiin osaksi Leningradin puolustusta. Alus itse oli telakoituna Oranienbaumissa, jossa se joutui toistuvasti tykistön ja ilmavoimien maaliksi. Alus upposi 30. syyskuuta 1941 satama-altaaseen.

    Sodan jälkeen

    Sodan jälkeen Aurora nostettiin satama-altaasta ja se siirrettiin telakalle. 1945-1947 tehtyjen korjausten jälkeen alus hinattiin Vallankumouksen 50-vuotisjuhlan aluksi samalle paikalle, jossa se oli ollut vallankumouksen alkaessa. Tarkalleen 50 vuotta alkuperäisen merkkilaukauksen jälkeen samalla tykillä ammuttiin samanlainen merkkilaukaus, minkä jälkeen tykkiin kiinnitettiin muistolaatta.

    Alus sai toisen kunnianosoituksen 22 helmikuuta 1968, kun se palkittiin lokakuun vallankumouksen mitalilla, jonka kuva-aiheessa on Aurora itse.

    Muistolaatta tykissä

    Vuosina 1984–1987 koko laivan vedenalainen osa uusittiin. Alus on edelleen museoituna Pietarissa Nevan rannalla, jossa se on merkittävä turistikohde.

    Kesäpalatsi - Pietarhovi:

     

    22- ja 29 vuotiaat nuoret miehet ihailevat kesäpalatsin loistoa, suihkulähteitä ja kullattuja kupoleita pienellä virneellä suupielessä, onhan kesäpalatsi rakennettu ennen vallankumousta. Mutta kommunistit ovat ottaneet sen jopa symbolikseen. Että näin heillä Neuvostoliitossa oli muutenkin tapana omia keisarin aikaansaannoksia.

     

     

     

    Ainoa jono oli kesäpalatsilla pivon tai jäätelökuran ostoon.

    Tämä puistohan on Keisarin aikaansaannos. Vanjat ovat tehneet yhden systeemin alueelle. Siellä oli erään pömpelin sivussa kiviä, joita myöten pomppimalla yritti varoa, ettei kivien välistä suihkua vettä kastellen hyppijän. Aikamme katseltuamme huomasimme 118 kg painavan maatuskan säätelevän, koska vesi suihkuaa eli pomppimisella ei ollut mitään merkitystä suihkuun. Niin no...työllistäähän se kesäkuukausiksi henkilön tehtävään ja silloisen Neuvostoliiton kansantuoton tietäen, palkka maksettiin myös talviajalta. Katso edellisiä kuvia, jotka on otettu 1972-76 ja vertaa niitä alla olevaan kuvaan. Kyllä on tekniikka kamerassa ja kaikessa muussakin, kehittynyt noista ajoista huimasti.

    Menimme syömään Leningradissa silloiseen hyvänlaatuiseen ravintolaan. Vettä, vodkaa ja ruokaa ja teetä päälle. Siinä menu. Muistamme tarjoilijan, joka ei ollut mahtua paitaansa vaan se oli repeytynyt kainalosta ja rintaliivit olivat kahta numeroa liian pienet.

    Pietarhovi.

    Kuuluisin Pietarin ympäristön useista palatsikomplekseista on Pietari Suuren rakennuttama Pietarhovi, Petrodvorets, jota on kutsuttu Pietarin Versailleksi. Suomenlahden rannalla sijaitsevaan Pietarhoviin (Peterhoff vuoteen 1944 asti) on matkaa Pietarista noin 25 kilometriä. Sinne pääsee kesäisin myös kantosiipialuksella. Pietari Suuri oli päättänyt rakennuttaa itselleen Versaillesin veroisen komean kesäpalatsin. Pietarhovin asemakaavoituksen, samoin kuin paljon muutakin, Pietari suunnitteli itse. Rakentaminen aloitettiin vuonna 1714, kesäpalatsi vihittiin käyttöön yhdeksän vuotta myöhemmin. Mutta vielä senkin jälkeen rakennustaiteellisia töitä jatkettiin. Pietarhovi (Peterhoff) on yksi maailman kauneimmista paikoista

    Iisakin kirkko. 

    Iisaakin tuomiokirkko

    Iisakin kirkko on Pietarin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Se on maailman neljänneksi korkein kupolirakennus (korkeus 101,5 metriä). Iisakin kirkon kupolista on upeat näkymät kaupungin yli. Kirkkoon mahtuu kaikkiaan 14 000 ihmistä ja sen rakentamiseen osallistui neljän vuosikymmenen ajan yli 400 000 ihmistä. Pyhä Iisakki Dalmatialainen oli Romanovin suvun oma suojelupyhimys. Alkuperäinen Iisakin kirkko oli pieni puukirkko, jossa Pietari I ja Katariina I vihittiin vuonna 1712. Nykyinen Iisakin kirkko, jo neljäs versio, rakennettiin 1818-1858. Katedraalissa on satoja 1800-luvun mestareiden maalauksia, patsaita ja mosaiikkitöitä, mm. Montferranin marmorinen rintakuva ja Bryullovin fresko kupolissa. Katseenvangitsijoita ovat myös kauniit pronssista valetut ovet sekä valkoisesta marmorista tehty ikonostaasi, jonka pylväiköt ovat malakiittia ja lasuurikiveä. Esillä on myös kirkon rakentamisesta kertovia asiakirjoja, piirustuksia, kaiverruksia ja pienoismalleja.
    Kirkon vieressä Nevan rannalla kohoaa Pietari Suuren patsas, Vaskiratsastaja, kaupungin symboli. Myytin mukaan Pietarin kaupunki on turvassa niin kauan kuin patsas seisoo paikoillaan. Toisessa maailmansodassa Vaskiratsastaja suojattiin hiekkasäkeillä – ja kovia kärsinyt kaupunki pelastui lopulliselta tuholta. Iisaakin kuva.

    Iisakin kirkossakin tietysti kävimme. Siellä riippui kupolista asti vaijeri, jonka päässä oli viisari ja punnus. Viisari liikkui jatkuvasti ja oppaat kertoivat sen johtuvan maapallon pyörimisestä. Totuus taas kerran on toisenlainen. Viisari ei heiluisi käytännössä ollenkaan vaan maan vetovoima pitäisi sen tiukasti paikallaan.

    Tarvitaan taas sitä sosialistista älykkyyttä meitä kilttejä vodkaturisteja huijaamaan. Lattian alla on voimakkaat magneetit, toinen +, toinen - ja ne hylkivät toisiaan ja laittavat viisarin heilumaan rautaosan ansiosta. Äly hoi!

    Hyppy-Heikin onnellinen kuljettaja. Tarkemmin katsoen, sehän on Matti L. Tekisikö mieli kokeilla, taitoahan miehellä on.

    Piirityksen aikana ruoka ja polttoaine olivat säännösteltyjä. Talvella 1941–1942 kaupungissa ei ollut juoksevaa vettä, lämmitystä eikä julkista liikennettä, ja sähköä sai vain ajoittain. Pienimmillään henkilöä kohti määrätty annos oli vain 125 grammaa leipää päivässä. Satoja tuhansia ihmisiä evakuoitiin kaupungista Laatokan kuuluisaa elämän tietä pitkin, joka oli ainoa piiritetyn kaupungin ulkomaailmaan yhdistävä reitti. Kesäisin ihmisiä kuljetettiin lautoilla, ja talvisin rekat kulkivat aurattua jäätietä pitkin jatkuvan vihollistulituksen alla. Piirityksen aikana Dmitri Šostakovitš sävelsi kaupungissa 7. sinfoniansa, lisänimeltään Leningrad. Valmis teos esitettiin piiritetyssä kaupungissa 1942. Lähes 900 päivän piirityksen (blokada) aikana kaupungissa kuoli ainakin 641 000 ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 800 000. Noin puoli miljoonaa piirityksen uhria on haudattu Leningradin liepeillä olevalle Piskarjovin hautausmaalle. Leningrad oli 1945 ensimmäinen kaupunki, jolle myönnettiin sankarikaupungin (gorod-geroi) arvonimi.

    Dmitri Šostakovitšin piiritetystä Leningradista pitämä radiopuhe, jossa hän kertoo Leningrad-sinfoniasta.

    Äänitiedostojen kuunteluohjeet

    Mekin tietysti kävimme Piskarjovin hautausmaalla, joka on n.25 km Leningradista. Siellä oli kova kuri, eikä tupakkaa saanut polttaa lähelläkään hautausmaata. Siellä soi jatkuvasti yötä päivää surullinen klassillinen musiikki. Täytyy myöntää, paikka sykähdyttää. Puoli miljoonaa syytöntä on haudattu tänne, jotka kuolivat piirityksessä.

    Zil kuorma-auto oli niin suuri, ettei mahtunut kuvaan.

    ZIL-131

    ZIL-131
    ZIL-131 in Malbork.jpg
    Nimi ZIL-131
    Valmistaja Zavod imeni Lihatševa
    Tuotanto 19661991
    Valmistusmaa Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
    Kantavuus 5 000 kg
    Omamassa 6 700 kg
    Pituus 7 040 mm
    Leveys 2 500 mm
    Korkeus 2 480 mm
    Iskutilavuus 3 485 cm³
    Teho 150 hv /3200 1/min
    Polttoaine bensiini
    Kulutus 40 l /100 km
    Vaihteisto 5+1 sekä kaksiportainen alennusvaihde
    Vetotapa 6×6
    Akseliväli 3 350 + 1 250 mm
    Maavara 330 mm

    ZIL-131 oli Zavod imeni Lihatševan vuosina 19661991 valmistama keskiraskas maastokuorma-auto. Auto oli kolmiakselinen, jokapyörävetoinen ja sen kantavuus oli 5 000 kg. ZIL-131 on edelleen hyvin yleinen kuorma-auto entisen Neuvostoliiton ja itäblokin maissa.

     

    Teknisiä tietoja

    Auton voimanlähteenä oli V8-moottori, josta voima välittyi kuivan yksilevyisen kytkimen kautta viisinopeuksiseen vaihteistoon. Autossa oli myös kaksinopeuksisella alennusvaihteella varustettu jakovaihteisto.

    • Vetojärjestelmä: 6x6 kytkettävissä
    • Moottori:
      • merkki/malli/toimintatapa: ZIL-131/ 4-T kaasutin
      • iskutilavuus/käyttövoima: 5,96 l/bensiini
      • max teho/vääntömomentti: 110 kW/402 Nm
      • polttoaineen kulutus: 50–70 l/100km

    Auton rengaskoko oli 12.00-20" ja polttoainesäiliön tilavuus 340 litraa.

    Suorituskyky

    Auton huippunopeus oli 80 km/h, kääntösäde 10,1 metriä ja suurin kahluusyvyys 1,4 metriä. Mäennousukyky oli 58 %.

    Matit kulkevat pitkää kävelytietä pitkin rinnallaan nuoria neitosia ei sillä komeita ovat pojatkin. Suora kuusipuiden rivi tien reunassa. Vasemmalla betonia.

    Kauko ja Matti Leninin viitoittamalla tiellä tai puistossa. Vieläkö miehet menisivät samaan kuvaan. Patsas on kommunismin kaatumisen myötä myös kaatunut ja kuopattu.

    Muumioitunut politbyroo
    piti todellisuuden loitolla

    Neuvostoliitossa siltaakaan ei rakennettu ilman kommunistisen puolueen politbyroon päätöstä. Kaikkialle kontrollinsa ulottanut ukkokaarti ei edes halunnut nähdä maan todellisia ongelmia. Talousromahduksesta varoittaneet raportit haudattiin NKP:n pääsihteerin arkistoon.

    KAI HIRVASNORO

    Neuvostoliitto kaatui varustelukierteen aiheuttamaan talouden romahdukseen, kansalaisten täydelliseen vapauden puutteeseen, kankeaan ja kaikkivaltiaaseen keskusjohtoisuuteen, yhden puolueen diktatuuriin, jättiläismäiseen byrokratiaan ja kyvyttömiin johtajiin. Syyt luettelee venäläinen sotilas ja historioitsija Dmitri Volkogonov vavahduttavassa kirjassaan The Rise and Fall of the Soviet Empire, joka ilmestyi lännessä vuonna 1998. Teosta ei ole suomennettu.

    Vuonna 1995 kuolleen Volkogonovin näkemyksessä Neuvostoliiton tuhon syistä ei ole sinänsä mitään uutta, mutta perusteluissa on. Volkogonovin johdolla 1990-luvun alkupuolella avattiin 78 miljoonaa kansiota NKP:n ja KGB:n arkistoista. Hänen kirjansa perustuu noiden arkistojen kertomaan Neuvostoliiton ylimmän johdon toimista 70 vuoden ajan. Punaisena lankana ovat keskustelupöytäkirjat kaikkivaltiaan politbyroon kokouksista.

    Dmitri Volkogonovin mukaan Neuvostoliiton tuhon alkusiemenen kylvi jo valtakunnan perustanut Vladimir Iljitsh Lenin pian bolshevikkivallankumouksen jälkeen.

    - Leninismi oli teoriassa ja käytännössä kaikkien elämänalueiden täydellistä kontrollia Venäjällä, Volkogonov kirjoittaa.

    Lenin ehti johtaa Neuvostoliittoa vain kuusi vuotta, mistä ajasta hän oli kaksi vuotta vakavasti sairas. Silti Lenin ennätti muuttaa maan yhden puolueen diktatuuriksi, korvata uskonnon leninismillä, lakkauttaa demokratian ja kansalaisoikeudet porvarillisina arvoina sekä muuttaa ihmiselämän tilastolliseksi suureeksi, Volkogonov kiteyttää suurmiehen elämäntyön.

    Onneton
    Brezhnev

    Taloudellisesti Neuvostoliitto näytti pystyvän haastamaan lännen 1960-luvulle asti, mutta puoluejohtaja Nikita Hrustshevin lupailema kommunismin voitto oli harhaa. Lokakuussa 1964 NKP:n pääsihteerinä aloittanut Leonid Brezhnev oli täysin väärä mies kohtaamaan edessä olevat ongelmat. Hän rakasti mukavuutta ja rauhaa, ja halusi kaiken jatkuvan ennallaan. Elintaso Neuvostoliitossa oli jo ennestäänkin matala. Sotilasmenojen kasvun takia maan tehoton talous ei pystynyt tyydyttämään edes kansalaisten perustarpeita. Apatia valtasi Brezhnevin pitkällä kaudella pysähtyneisyyteen tuomitun maan. Korruptiosta ja valehtelusta tuli maan tapa. Teollisuustuotannon kasvu oli nollassa, maatalous halvauksen tilassa, ja Neuvostoliitto käytti satoja tuhansia tonneja kultaa ruuan ostamiseen lännestä.

    Brezhnev itse oli Volkogonovin mukaan korkeintaan keskinkertainen poliittinen ja taloudellinen kyky. Hän ei olisi osannut ohjata Neuvostoliiton kehitystä, vaikka olisi halunnutkin. Koska keskusvalta oli täysin pysähtynyt, palattiin Neuvostoliitossa eräänlaiseen feodalismiin. Alueelliset puoluejohtajat käyttivät lähes rajatonta valtaa omaksi edukseen.

    Tuottelias
    kirjailija

    Neuvostoliitossa mitään ei tapahtunut ilman politbyroon päätöstä. Politbyroolla taas oli uskomaton kyky sivuuttaa suuret asiat ja keskittyä pieniin. 3. tammikuuta 1980 vielä vuoroaan odottava Konstantin Tshernenko raportoi edellisen vuoden tuloksista kollegoilleen. Politbyroo oli kokoontunut 47 kertaa ja antanut yli 4 000 säädöstä. Lisäksi NKP:n keskuskomitean sihteeristön läpi oli kulkenut 1 327 säädöstä. Raportin johdosta käydyssä keskustelussa puhuja toisensa jälkeen kehui, miten politbyroo oli toiminut täydellisen yksimielisyyden vallassa.

    - Leniniläinen täydellinen yksimielisyys oli tärkeämpää kuin taloudelliset tilastot, ja horros saattoi jatkua, Volkogonov kirjoittaa.

    Enemmän kuin maan horjuvasta taloudesta, Leonid Brezhnev oli lapsellisen kiinnostunut ansiomitaleista. Hänet palkittiinkin uransa loppupuolella mm. Kultaisella Merkuriuksella, Leninin rauhanpalkinnolla, afganistanilaisella voiton merkillä, Karl Marxin kultamitalilla ja Leninin kirjallisuuspalkinnolla. Jos Leninin kirjallisuuspalkinto luettelossa ihmetyttää, niin pitää muistaa, että Leonid Brezhnev jätti jälkeensä 166 kirjaa, jotka oli koostettu hänen puheistaan ja teksteistään. Huomattava saavutus mieheltä, joka ei koskaan lukenut mitään.

    Parran ajo,
    tukan leikkuu

    Leonid Brezhnev jätti jälkeensä valtavan määrän henkilökohtaisia muistiinpanoja. Ne avattiin vasta arkistojen auetessa 1990-luvulla. Dmitri Volkogonov julkaisee otteita vuodelta 1976:

    16.5. En mennyt minnekään, en soittanut kellekään eikä kukaan soittanut minulle. Tukanleikkaus, parranajo ja hiusten pesu aamulla. Hieman kävelyä päivän mittaan, sitten katsoin kun armeijan joukkue hävisi Spartakille. (Jätkät pelasivat hyvin).

    30.5. Zavidovossa Tshernenkon kanssa, 8 kaatoa.

    7.8. Loman 19. päivä. Uin meressä 1.30, hieronnassa 30 minuuttia, pesin tukan - lasten shampoolla.

    Dmitri Volkogonovin mukaan Leonid Brezhnev ei jättänyt jälkeensä mitään muistiinpanoja, jotka olisivat kosketelleet uutta perustuslakia tai muita lakeja, kansantaloutta, kylmän sodan uhkia eikä ydinasevarustelua.

    Kaikesta Brezhnevin aikaan liittyvästä negatiivisesta huolimatta Dmitri Volkogonov pitää häntä sympaattisimpana neuvostojohtajana. Brezhnev tuntui olevan avulias ja pitävän ihmisistä. Hyvän tsaarin tapaan hän halusi tehdä elämän mukavaksi ympärillään oleville ihmisille. Vuonna 1966 Leonid Brezhnev määräsi politbyroon jäsenille 10 viikon vuosiloman.

    Lähipiirin ulkopuolella oli vaikeampaa. 29. joulukuuta 1975 KGB:n johtaja Juri Andropov toimitti Brezhneville raportin maan poliittisista vangeista. Sen mukaan 1 583 ihmistä oli lähetetty vankilaan ja työleireille vuosina 1967-75 neuvostovastaisesta agitaatiosta ja propagandasta.

    Leonid Brezhnev
    Brezhnev 1973.jpg
    Neuvostoliiton johtaja
    19641982
    Edeltäjä Nikita Hruštšov Seuraaja Juri Andropov Tiedot Syntynyt 19. joulukuuta 1906
    Venäjän lippu Kamenskoje, Venäjän keisarikunta Kuollut 10. marraskuuta 1982 (75 vuotta)
    Neuvostoliiton lippu Moskova, Neuvostoliitto

    Brezhnevin toveri "ystävä" Urho Kaleva Kekkonen
    Urho Kekkonen 1965.png
    Suomen tasavallan 8. presidentti
    1.3.195627.1.1982
    Edeltäjä J. K. Paasikivi Seuraaja Mauno Koivisto Suomen pääministeri
    Kekkosen I hallitus
    17.3.195017.1.1951
    Kekkosen II hallitus
    17.1.195120.9.1951
    Kekkosen III hallitus
    20.9.19519.7.1953
    Kekkosen IV hallitus
    9.7.195317.11.1953
    Kekkosen V hallitus
    20.10.19543.3.1956
    Edeltäjä K.-A. Fagerholm (I)
    Ralf Törngren (h) Seuraaja Sakari Tuomioja (h)
    K.-A. Fagerholm (II) Sisäasiainministeri
    Cajander III
    12.3.19371.12.1939
    Kekkonen I
    17.3.195017.1.1951.
    Edeltäjä Yrjö Puhakka
    Aarre Simonen Seuraaja Ernst von Born
    V. J. Sukselainen Oikeusministeri
    Kallio IV
    7.10. 1936 12.3. 1937
    Paasikivi II
    17.11.194417.4. 1945
    Paasikivi III
    17.4. 1945 26.3. 1946
    Kekkonen III
    20.9. 1951 22.9.1951
    Edeltäjä Emil Jatkola
    Ernst von Born
    Teuvo Aura Seuraaja Arvi Ahmavaara
    Teuvo Aura
    Sven Högström Eduskunnan puhemies
    19481950
    Edeltäjä Karl-August Fagerholm(I) Seuraaja Karl-August Fagerholm(II) Tiedot Syntynyt 3. syyskuuta 1900
    Pielavesi Kuollut 31. elokuuta 1986 (85 vuotta)
    Helsinki Puolue Maalaisliitto/Keskustapuolue Ammatti juristi Uskonto luterilainen Puoliso Sylvi Kekkonen

    Kekkonen ei hemohesia tarvinnut, vaan urheili puhtaasti neuvostoliittolaisten viljapohjaisten tislausprosessin seurauksena syntyneiden juomien voimalla. Perässähiihtäjät yrittävät turhaan tavoittaa presidenttiä. Hän hiihti lapsenakin kouluun kesät talvet.


    Vuosi 1965
    SAATANAN  TUNARIT!
















    Leninin kirjoja
    ennätysmäärä

    1970-luvulla Neuvostoliiton taloustilanne heikentyi entisestään. 18. kesäkuuta 1977 keskuskomitea joutui arvioimaan uudelleen aiemmin tehtyä äätöstä ostaa maahan 11,5 miljoonaa tonnia viljaa. Nyt tarve oli kasvanut niin, että aiemmin tehdyn päätöksen lisäksi viljaa tarvittiin vielä 10 miljoonaa tonnia lisää. Virallisen totuuden mukaan tulevaisuus kuului kommunismille, mutta samaan aikaan neuvostovaltio joutui lähettämään kultaa johtaviin kapitalistisiin maihin ruokkiakseen kansansa.

    Kokonaan ei neuvostojohdossakaan voitu enää sulkea silmiä ongelmilta. Ruuan ja kulutustavaroiden puutteeseen löydettiinkin syitä huonosta sadosta, huonosta suunnittelusta, aikaisempien johtajien virheistä ja tietenkin USA:n imperialisteista. Mutta NKP:n 24. puoluekokoukselle voitiin onneksi raportoida myös menestyksestä jollain alalla: Leninin kirjojen painos ylitti vuosina 1969-70 76 miljoonan kappaleen rajan.

    Hieman ennen kuolemaansa Leonid Brezhnev otti yllättäen politbyroossa puheeksi maan talousvaikeudet, joiden voittamiseksi hänellä oli tarjota bolshevikkien pettämätön resepti: sekä valtion että työläisten keskuudessa tarvitaan tiukempaa kuria.

    Andropov edes
    näki ongelmat

    KGB:n johtaja Juri Andropov oli vuodesta 1975 alkaen laatinut muistioita, joissa varoitettiin Neuvostoliiton talouden todellisesta tilasta. Muistiot suljettiin keskuskomitean arkiston erikoiskansioihin, jotka vain puolueen pääsihteerillä oli oikeus avata. Arkistojen aukaisemista 1990-luvulla johtaneen Dmitri Volkogonovin mukaan mikään ei viittaa siihen, että Andropovin muistioihin olisi jotenkin reagoitu. Andropovillakaan ei 1970-luvulla ollut esittää muuta ratkaisua kuin puolueen roolin vahvistaminen maan ongelmia pohdittaessa. Lokakuussa 1982 Brezhnevin kuoleman jälkeen 68-vuotiaana NKP:n pääsihteeriksi nousseella Juri Andropovilla ei ollut aikomustakaan muuttaa maan talouden perusteita. Paljoa muutakaan hän ei voinut muuttaa, sillä 15 johtajakuukaudestaan Andropov oli puolet sairaalassa.

    Karmeinta on, että kaksi vanhaa ja sairasta miestä vastasi nyt kaikista Neuvostoliiton avainaloista, sillä Andropov jakoi politbyroon tärkeimmätvastuualueet Konstantin Tshernenkon kanssa. Talousvaikeuksiin Neuvostoliitto vastasi käyttämällä 70 prosenttia budjetistaan sotilaallisiin tarkoituksiin, Volkogonov kertoo. Toki Juri Andropov yritti puuttua myös lieveilmiöihin erottamalla korruptoituneita ministereitä ja puuttumalla lahjuksiin ja laiskotteluun, mutta vanhan kaartin kommunistina hänellä ei ollut mitään edellytyksiä yrittää oikeasti muuttaa Leninin luomaa järjestelmää.

    Silti Andropov oli seuraajaansa Konstantin Tshernenkoon verrattuna radikaali uudistaja. Andropov oli mm. estänyt uusien Leninin muistomerkkien rakentamisen satojen entisten seuraan eri Neuvostoliiton kaupunkeihin.Tshernenko perui päätöksen huhtikuussa 1984. Lista kaupungeista, jotka saivat uusia Leninin muistomerkkejä käsitti kaksi liuskaa.

    Rappion
    symboli

    Tshernenkon valtaantulo todisti Volkogonovin mukaan piintyneimmillekin leninisteille ja stalinisteille, että järjestelmä oli tulossa tiensä päähän. Alemmas ei voitu vajota. Määrätietoisesti puoluehierarkiassa ylös pyrkinyt Tshernenko saavutti maalinsa viimein 72-vuotiaana ja ehti nauttia vallasta 13 kuukautta.

    - Hän oli vanhin NKP:n pääsihteeri, salaileva, varovainen, älyllisesti keskinkertainen, mumiseva ja epäselvä puheissaan, Dmitri Volkogonov luonnehtii.

    Toisin kuin Andropov, Tshernenko ei edes yrittänyt muuttaa mitään.

    - Kävely oli hänelle tarpeeksi vaikeaa, ajattelemisesta puhumattakaan.

    Siitä huolimatta hän NKP:n pääsihteerinä oli vastuussa kaikesta, mitä Neuvostoliitossa tapahtui ja mitä Neuvostoliitto teki ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan. Maaliskuussa 1984 pian valtaantulonsa jälkeen Tshernenko antoi puoluejärjestöille yksityiskohtaiset ohjeet siitä, minkälaisillä kirjelmillä keskuskomiteaa oli lupa lähestyä. Hän määräsi marginaalin leveyden, rivien määrän liuskaa kohti ja sen, ettei yhdessä kirjelmässä saanut olla enempää kuin viisi liuskaa.

    Keskuskomitean talousasiantuntijat yrittivät turhaan varoittaa Tshernenkoa, että maa oli ajautumassa katastrofiin. Keskuskomitean talousosaston varajohtaja B. Gostev varoitti politbyroota, että lähes 60 prosenttia maan vaihdettavasta valuutasta kului ruuan, kulutustavaroiden, metallien ja kemikaalien tuontiin. Samaan aikaan Neuvostoliitto pystyi viemään vain jalostamattomia raaka-aineita. Ulkomailta tuotuja tarvikkeita kohdeltiin vailla huolen häivää. Bratskin selluloosatehdas ei saanut kymmenessä vuodessa otetuksi käyttöön tuotannossa tarvittavia tuontilaitteita. Gostev hälytti myös siitä, että jälleen tuhansia tonneja kultaa jouduttiin käyttämään, että maahan saatiin ostetuksi 46 miljoonaa tonnia viljaa.

    Gostevin raportista ei koskaan keskusteltu politbyroossa, jossa samoihin aikoihin pohdittiin, mitä lahjoja valtiovieralulle tulossa olevalle Kim Il-sungille annetaan. Kim sai kultaisen sapelin, posliinivaasin sekä venäläistä vodkaa ja viiniä.

    Varovainen
    uudistaja

    Dmitri Volkogonov ei anna kovin hyvää arvosanaa myöskään viimeisestä neuvostojohtajasta Mihail Gorbatshovista. Gorbatshovkin halusi vain parantaa järjestelmää, mutta ei muuttaa sitä.

    - Miten totalitaarista järjestelmää voisi parantaa? hän kysyy.

    Gorbatshov ei halunnut koskea sosialismin pyhimpiin arvoihin, valtion kaiken kattavaan omistukseen ja kommunistisen puolueen johtavaan rooliin. Perestroikahan merkitsi Gorbatshoville paluuta kaikkivaltiaaseen Leniniin.

    Politbyroon työskentelyssä ei 1980-luvun puolivälissä näyttänyt mikään muuttuvan. Sen läpi kulki vuosittain yli 4 000 säädöstä, jotka koskivat niin hedelmämehujen ja hiivan hintaa kuin seuraavaa viisivuotissuunnitelmaakin. Sosialismin oletettuja saavutuksia jouduttiin lykkäämään. Jokaiselle neuvostoperheelle oli 1970-luvulla luvattu oma asunto vuoteen 1980 mennessä. Nyt tavoitteen luvattiin täyttyvän vasta vuonna 2000.

    Dmitri Volkogonov nimittää Gorbatshovin paradoksiksi sitä, että hän uskoi pystyvänsä muuttamaan sitä, mikä ei ollut muutettavissa. Ei tarvittu korjauksia järjestelmään, perestroikaa, vaan uuden järjestelmän rakentamista, novostroikaa.

    Politbyroon/presidiumin jäsenet

    päivämäärä kommentit
    10. [23] lokakuuta 1917 Andrei Bubnov, Grigori Zinovjev, Lev Kamenev, Vladimir Lenin, Grigori Sokolnikov, Josif Stalin ja Lev Trotski valittiin poliittisen toimiston jäseniksi keskuskomitean kokouksessa
    lokakuu 1917 Poliittinen toimisto lakkasi kokoontumasta lokakuun vallankumouksen onnistumisen jälkeen
    25. maaliskuuta 1919 Kamenev, Krestinski, Lenin, Stalin ja Trotski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa. Nikolai Buharin, Zinovjev ja Mihail Kalinin varajäseniksi
    heinäkuu–syyskuu 1919 Politbyroon ja Orgburoon sopimuksen mukaisesti, keskuskomitean sihteeri Jelena Stasova liittyi väliaikaisesti polibyroohon
    5. huhtikuuta 1920 Kamenev, Krestinski, Lenin, Stalin ja Trotski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa. Buharin, Zinovjev ja Kalinin varajäseniksi
    16. maaliskuuta 1921 Zinovjev, Kamenev, Lenin, Stalin ja Trotski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Buharin, Kalinin ja Vjatšeslav Molotov valittiin varajäseniksi
    3. huhtikuuta 1922 Zinovjev, Kamenev, Lenin, Aleksei Rykov, Stalin, Mihail Tomski ja Trotski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Buharin, Kalinin ja Molotov valittiin varajäseniksi
    26. huhtikuuta 1923 Zinovjev, Kamenev, Lenin, Rykov, Stalin, Tomski ja Trotski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Buharin, Kalinin, Molotov ja Jan Rudzutak (lat. Janis Rudzutaks) valittiin varajäseniksi
    21. tammikuuta 1924 Lenin kuoli
    2. kesäkuuta 1924 Buharin, Zinovjev, Kamenev, Rykov, Stalin, Tomski ja Trotski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Feliks Dzeržinski (puol. Feliks Dzierżyński), Kalinin, Molotov, Rudzutak, Sokolnikov ja Mihail Frunze valittiin varajäseniksi
    31. lokakuuta 1925 Frunze kuoli
    1. tammikuuta 1926 Buharin, Kliment Vorošilov, Zinovjev, Kalinin, Molotov, Rykov, Stalin, Tomski ja Trotski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Dzeržinski, Kamenev, Grigori Petrovski, Rudzutak ja Nikolai Uglanov valittiin varajäseniksi
    20. heinäkuuta 1926 Dzeržinski kuoli
    23. heinäkuuta 1926 Zinovjev vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa. Rudzutak valittiin täysjäseneksi; varajäseniksi valittiin uudelleen: Andrejev, Lazar Kaganovitš, Kamenev, Sergei Kirov, Anastas Mikojan, Grigori Ordžonikidze, Petrovski, Uglanov
    23. lokakuuta 1926 Trotski ja Kamenev vapautettiin tehtävästään keskuskomitean yleiskokouksen ja toimeenpanevan keskuskomitean yhteisessä kokouksessa
    3. marraskuuta 1926 Ordžonikidze vapautettiin tehtävästään keskuskomitean yleiskokouksen ja toimeenpanevan keskuskomitean yhteisessä kokouksessa; Vlas Tšubar varajäseneksi
    19. joulukuuta 1927 Buharin, Vorošilov, Mihail Kalinin, Valerian Kuibyšev, Vjatšeslav Molotov, Rykov, Rudzutak, Josif Stalin ja Tomski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Andrejev, Kaganovitš, Kirov, Stanislav Kosior, Mikojan, Petrovski, Uglanov ja Tšubar valittiin varajäseniksi
    29. huhtikuuta 1929 Uglanov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Bauman varajäseneksi
    21. kesäkuuta 1929 Sergei Syrtsov varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    17. marraskuuta 1929 Buharin vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    13. heinäkuuta 1930 Vorošilov, Kaganovitš, Kalinin, Kirov, Kosior, Kuibyšev, Molotov, Rudzutak, Rykov ja Stalin valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Andrejev, Mikojan, Petrovski, Syrtsov ja Tšubar valittiin varajäseniksi
    1. joulukuuta 1930 Syrtsov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    21. joulukuuta 1930 Rykov ja Andrejev vapautettiin tehtävästään keskuskomitean yleiskokouksen ja toimeenpanevan keskuskomitean yhteisessä kokouksessa; Ordžonikidze täysjäseneksi
    4. helmikuuta 1932 Rudzutak vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Andrejev täysjäseneksi
    10. helmikuuta 1934 Andrejev, Vorošilov, Kaganovitš, Kalinin, Kirov, Kosior, Kuibyšev, Molotov, Ordžonikidze ja Stalin valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Mikojan, Petrovski, Postyšev, Rudzutak ja Tšubar valittiin varajäseniksi
    1. joulukuuta 1934 Sergei Kirov salamurhattiin
    25. tammikuuta 1935 Kuibyšev kuoli
    1. helmikuuta 1935 Mikojan ja Tšubar valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa, Andrei Ždanov ja Robert Eikhe (saks. Eiche?) valittiin varajäseniksi
    18. helmikuuta 1937 Ordžonikidze teki itsemurhan
    26. toukokuuta 1937 Rudzutak karkotettiin keskuskomiteasta ja puolueesta pidätyksensä 25. toukokuuta jälkeen
    12. lokakuuta 1937 Nikolai Ježov valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    14. tammikuuta 1938 Postyšev vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Nikita Hruštšov varajäseneksi
    29. huhtikuuta 1938 Eikhe pidätettiin
    3. toukokuuta 1938 Kosior pidätettiin (teloitettiin 26. helmikuuta 1939)
    16. kesäkuuta 1938 Tšubar vapautettiin tehtävistään politbyroon päätöksellä
    22. maaliskuuta 1939 Andrejev, Kliment Vorošilov, Andrei Ždanov, Lazar Kaganovitš, Mihail Kalinin, Anastas Mikojan, Vjatšeslav Molotov, Josif Stalin ja Nikita Hruštšov valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Lavrenti Berija ja Nikolai Švernik valittiin varajäseniksi
    21. helmikuuta 1941 Voznesenski, Georgi Malenkov ja Štšerbakov valittiin varajäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    10. toukokuuta 1945 Štšerbakov kuoli
    18. maaliskuuta 1946 Berija ja Malenkov täysjäseneniksi, Nikolai Bulganin ja Aleksei Kosygin varajäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    3. kesäkuuta 1946 Mihail Kalinin kuoli
    26. helmikuuta 1947 Voznesensk täysjäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    18. helmikuuta 1948 Nikolai Bulganin korotettiin täysjäseneksi
    31. elokuuta 1948 Andrei Ždanov kuoli
    4. syyskuuta 1948 Kosygin hyväksyttiin täysjäseneksi
    7. maaliskuuta 1949 Voznesenski vapautettiin tehtävistään
    16. lokakuuta 1952 Andrianov, Aristov, Berija, Bulganin, Vorošilov, Ignatjev, Kaganovitš, Korottšenko, Kuznetsov, Otto Wille Kuusinen, Malenkov, Malyšev, Melnikov, Mikojan, Mihailov, Molotov, Pervuhin, Ponomarenko, Saburov, Stalin, Mihail Suslov, Hruštšov, Tšesnokov, Švernik, Škirjatov; varajäsenet: Leonid Brežnev, Andrei Vyšinski, Zverev, Ignatov, Kabanov, Kosygin, Patolitšev, Pegov, Puzanov, Tevosjan, Judin
    epävirallinen presidiumin byroo muodostettiin seuraavasti: Berija, Bulganin, Vorošilov, Kaganovitš, Malenkov, Pervuhin, Saburov, Stalin, Hruštšov.
    5. maaliskuuta 1953 Presidiumi valittiin uudelleen keskuskomitean, ministerinneuvoston ja korkeimman neuvoston presidiumin kokouksessa: Berija, Bulganin, Vorošilov, Kaganovitš, Malenkov, Mikojan, Molotov, Pervuhin, Saburov, Stalin, Hruštšov; varajäsenet: Bagirov, Melnikov, Ponomarenko, Švernik
    5. maaliskuuta 1953 Josif Stalin kuoli
    6. kesäkuuta 1953 Melnikov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Kiritšenko varajäseneksi
    7. heinäkuuta 1953 Lavrenti Berija vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa (pidätettiin 26. kesäkuuta 1953)
    17. heinäkuuta 1953 Bagirov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    12. heinäkuuta 1955 Kiritšenko ja Suslov valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    27. helmikuuta 1956 Bulganin, Kliment Vorošilov, Kaganovitš, Kiritšenko, Malenkov, Mikojan, Molotov, Pervuhin, Saburov, Suslov, Hruštšov; varajäsenet: Leonid Brežnev, Georgi Žukov, Muhitdinov, Jekaterina Furtseva, Švernik, Šepilov
    14. helmikuuta 1957 Kozlov valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    29. kesäkuuta 1957 Lazar Kaganovitš, Georgi Malenkov, Vjatšeslav Molotov ja Šepilov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Presidiumiin valittiin: Aristov, Beljajev, Leonid Brežnev, Nikolai Bulganin, Kliment Vorošilov, Georgi Žukov, Ignatov, Kiritšenko, Kozlov, Otto Wille Kuusinen, Anastas Mikojan, Suslov, Furtseva, Nikita Hruštšov, Švernik; varajäsenet: Kalnberzin, Kirilenko, Korottšenko, Aleksei Kosygin, Mazurov, Vasil Mžavanadze, Muhitdinov, Pervuhin, Pospelov.
    29. lokakuuta 1957 Georgi Žukov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    17. joulukuuta 1957 Muhitdinov valittiin täysjäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    18. kesäkuuta 1958 Nikolai Podgornyi ja Poljanski valittiin varajäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    5. syyskuuta 1958 Bulganin vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    4. toukokuuta 1960 Beljajev ja Kiritšenko vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Kosygin, Podgornyi ja Poljanski täysjäseniksi
    16. heinäkuuta 1960 Kliment Vorošilov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    18. tammikuuta 1961 Voronov ja Grišin valittiin varajäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    31. lokakuuta 1961 Brežnev, Voronov, Kozlov, Kosygin, Kuusinen, Mikojan, Podgornyi, Poljanski, Suslov, Hruštšov, Švernik; varajäsenet: Grišin, Mazurov, Mžavanadze, Rašidov, Štšerbitski.
    23. huhtikuuta 1962 Kirilenko valittiin täysjäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    23. marraskuuta 1962 Jefremov valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    13. joulukuuta 1963 Štšerbitski vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Šelest valittiin varajäseneksi
    17. toukokuuta 1964 Otto Wille Kuusinen kuoli
    14. lokakuuta 1964 Nikita Hruštšov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    16. marraskuuta 1964 Kozlov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Šelepin ja Šelest valittiin täysjäseniksi, Demitšev valittiin varajäseneksi
    26. maaliskuuta 1965 Mazurov valittiin täysjäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa, Dmitri Ustinov varajäseneksi
    6. joulukuuta 1965 Štšerbitski valittiin uudelleen varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    8. huhtikuuta 1966 Brežnev, Voronov, Kirilenko, Kosygin, Mazurov, Arvīds Pelše, Podgornyi, Poljanski, Suslov, Šelepin ja Šelest valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Grišin, Demitšev, Dinmuhamed Kunajev, Mašerov, Mžavanadze, Rašidov, Ustinov ja Štšerbitski valittiin varajäseniksi
    21. kesäkuuta 1967 Juri Andropov valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    9. huhtikuuta 1971 Brežnev, Voronov, Grišin, Kirilenko, Kosygin, Kulakov, Kunajev, Mazurov, Pelše, Podgornyi, Poljanski, Suslov, Šelepin, Šelest ja Štšerbitski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Andropov, Demitšev, Mašerov, Mžavanadze, Rašidov ja Ustinov valittiin varajäseniksi
    23. marraskuuta 1971 Solomentsev valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    19. toukokuuta 1972 Ponomarev valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    18. joulukuuta 1972 Vasil Mžavanadze vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    27. huhtikuuta 1973 Voronov ja Šelest vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Juri Andropov, Gretško ja Andrei Gromyko valittiin täysjäseniksi, Grigori Romanov varajäseneksi
    16. huhtikuuta 1975 Šelepin vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    5. maaliskuuta 1976 Andropov, Brežnev, Gretško, Grišin, Gromyko, Kirilenko, Kosygin, Kulakov, Kunajev, Mazurov, Pelše, Podgornyi, Romanov, Suslov, Ustinov ja Štšerbitski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Geidar Alijev, Demitšev, Mašerov, Ponomarev, Rasšdov ja Solomentsev valittiin varajäseniksi
    26. huhtikuuta 1976 Gretško kuoli
    24. toukokuuta 1977 Podgornyi vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    3. lokakuuta 1977 Kuznetsov ja Konstantin Tšernenko valittiin varajäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    17. heinäkuuta 1978 Kulakov kuoli
    27. marraskuuta 1978 Mazurov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Tšernenko täysjäseneksi; Tihonov ja Eduard Ševardnadze varajäseniksi
    27. marraskuuta 1979 Tihonov valittiin täysjäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Mihail Gorbatšov valittiin varajäseneksi
    4. lokakuuta 1980 Mašerov kuoli auto-onnettomuudessa
    21. lokakuuta 1980 Kosygin vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Gorbatšov täysjäseneksi, Kiseljov varajäseneksi
    3. maaliskuuta 1981 Juri Andropov, Leonid Brežnev, Mihail Gorbatšov, Grišin, Andrei Gromyko, Kirilenko, Kunajev, Pelše, Romanov, Suslov, Tihonov, Ustinov, Tšernenko ja Štšerbitski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Alijev, Demitšev, Kiseljov, Kuznetsov, Ponomarev, Rašidov, Solomentsev ja Ševardnadze valittiin varajäseniksi
    25. tammikuuta 1982 Mihail Suslov kuoli
    24. toukokuuta 1982 Dolgih valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    10. marraskuuta 1982 Leonid Brežnev kuoli
    22. marraskuuta 1982 Kirilenko vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Alijev täysjäseneksi
    11. tammikuuta 1983 Kiseljov kuoli
    29. toukokuuta 1983 Pelše kuoli
    15. kesäkuuta 1983 Vorotnikov valittiin varajäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    31. lokakuuta 1983 Šaraf Rašidov teki itsemurhan
    26. joulukuuta 1983 Vorotnikov ja Solomentsev valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Tšebrikov varajäseneksi
    9. helmikuuta 1984 Juri Andropov kuoli
    20. joulukuuta 1984 Ustinov kuoli
    10. maaliskuuta 1985 Konstantin Tšernenko kuoli
    23. huhtikuuta 1985 Jegor Ligatšjov, Ryžkov ja Tšebrikov valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; S. Sokolov varajäseneksi
    1. heinäkuuta 1985 Romanov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Ševardnadze täysjäseneksi
    15. lokakuuta 1985 Tihonov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Talyzin varajäseneksi
    18. helmikuuta 1986 Grišin vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Boris Jeltsin varajäseneksi
    6. maaliskuuta 1986 Alijev, Vorotnikov, Gorbatšov, Gromyko, Zaykov, Kunajev, Ligatšjov, Ryžkov, Solomentsev, Tšebrikov, Ševardnadze, Štšerbitski valittiin täysjäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa; Demitšev, Dolgih, Jeltsin, Sljunkov, S. Sokolov, Solovjov ja Talyzin valittiin varajäseniksi
    28. tammikuuta 1987 Dinmuhamed Kunajev vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Aleksandr Jakovlev varajäseneksi
    26. kesäkuuta 1987 S. Sokolov vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Sljunkov, Jakovlev ja Nikonov täysjäseniksi, Jazov varajäseneksi
    21. lokakuuta 1987 Alijev vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    14. helmikuuta 1988 Jeltsin vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Masljukov ja Razumovski valittiin varajäseniksi
    30. syyskuuta 1988 Gromyko, Solomentsev, Demitšev ja Dolgih vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Medvedev täysjäseneksi, Birjukova, Vlasov ja Lukjanov valittiin varajäseniksi
    20. syyskuuta 1989 Nikonov, Tšebrikov, Štšerbitski, Solovjov ja Talyzin vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Krjutškov ja Masljukov täysjäseneksi, Jevgeni Primakov ja Boris Pugo varajäseniksi
    9. joulukuuta 1989 Vladimir Ivaško täysjäseneksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    14. heinäkuuta 1990 Burokjavitšus, Gumbaridze, Gorbatšov, Gurenko, Dzasohov, Ivaško, Islam Karimov, Lutšinski, Masalijev, Kahar Mahamov, Movsisjan, Ajaz Mutalibov, Nursultan Nazarbajev, Nijazov, Polozkov, Prokofjev, Rubiks, Semjonova, Sillari, Je. Sokolov, Strojev, Frolov, Šenin ja Gennadi Janajev valittiin politburoon jäseniksi keskuskomitean yleiskokouksessa
    11. joulukuuta 1990 Je. Sokolov ja Movsisjan vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa; Malofejev ja Pogosjan valittiin jäseniksi
    31. tammikuuta 1991 Gumbaridze ja Janajev vapautettiin tehtävästään keskuskomitean yleiskokouksen ja toimeenpanevan keskuskomitean yhteisessä kokouksessa; Annus jäseneksi
    25. huhtikuuta 1991 Masalijev vapautettiin tehtävästään keskuskomitean yleiskokouksen ja toimeenpanevan keskuskomitean yhteisessä kokouksessa; Amanbajev, Jeremei ja Surkov jäseniksi
    26. heinäkuuta 1991 Pogosjan vapautettiin tehtävistään keskuskomitean yleiskokouksessa
    24. elokuuta 1991 Elokuun vallankaappauksen jälkeen Jeltsin kielsi kommunistisen puolueen

     







    Sivun alkuun